https://yhteiskuntajahistoria.blogspot.com/
Kimmo Huosionmaa
Työnantajan asia on, että tarjoaako se työtä työntekijälle, mutta jotta työntekijöitä olisi tarjolla aina, kun työnantajalla on tarve tekijöihin, on työvoimapalveluilla oltava työvoimaa tarjolla, ja siksi esimerkiksi nollatuntisopimuksia on paljon tehty. Eli työntekijä sitoutuu tulemaan työhön silloin, kun työnantajalle niin sopii, ja silloin hän saa palkkaa työstään. Mutta kun hän on “valmiudessa”, niin silloin ei palkkaa tule, ja tämän tarkoitus lienee se, että työntekijöistä tehdään näin kilttejä sekä säyseitä, koska jos he liikaa meluavat tai kirjoittavat sopimattomia asioita, niin silloin ei enää tunteja ole luvassa.
Joten tietenkin tuolloin kannattaa olla kiltti poika tai tyttö, jotta sitten myös seuraavana jouluna pääsee siivoamaan jotain saunaa. Se että työntekijä kirjoittaa tai puhuu työpaikastaan pahaa saattaa nimittäin aiheuttaa sen, että enää ei puhelin soi, ja vuoroja tarjota samaan tahtiin kuin ennen. Eli tuolloin prekariaattiin kuuluva voi viettää myös jouluviikon kotona, kun se vuoden ainoa pätkä meni jollekin toiselle, joka osasi paremmin mukautua työelämän koviin arvoihin, mikä tarkoittaa pään painamista alas, sekä sokeaa tottelevaisuutta ja uskoa johdon erehtymättömyyteen, ja näin saadaan maamme nousemaan lamasta, kun verotuloista pääosa sitten alkaa tulla siivoustyöstä. Siinä sitten taas saadaan tilastot näyttämään hyviltä, kun jopa 80% työvoimasta on työllistynyt vähintään 16 tunniksi vuodessa.
Työntekijöiden kohtelu työpaikalla on joskus hyvin eriarvoista. Saattaa olla niin, että esimerkiksi vuokratyöntekijä ei saa työkaluja “kun ei ole työhaluja”. Tai sitten hänelle teetetään vain esimerkiksi jotain siivoustöitä tai vastaavaa. Samoin syrjimiseen tai suoranaiseen kiusaamiseen riittää se, että joku on erilainen kuin muut. Se että ihminen on tullut vaikka työkokeiluun on joidenkin mielestä oikeutus halventaa tätä henkilöä miten huvittaa.
Kaikkein parasta tietenkin on tilanne, missä työnantaja lupaa parhaalle vuokramiehelle vakituisen paikan, ja silloin tilanne on usein samanlainen, kuin jos kahdelle koiralle heittää luun tai makupalan. Tuolloin kaksi vuokratyöntekijää pannaan tappelemaan tuosta paikasta, joka on luvattu parhaalle työntekijälle. Yhtenä edellytyksenä päästä tähän vuokratyönantajan kautta tarjottuun paikkaan on se, että henkilö kohtelee työnantajaa sekä esimiestään kunnioittavasti eikä kirjoita mitään negatiivista blogeihin tai Facebookiin, koska se saattaa sitten vaikuttaa negatiivisesti hänen mahdollisuuteensa saada tulevia työpaikkoja.
Eikä työnantajia tai työnjohtajia saa koskaan ärsyttää liikaa, tai nämä sanovat, että meillä ei sinulle enää ole siivoustöitä, vaan saat ihan oikeasti elää ilman vuokratyövoiman välitystä hoitavalta yhtiötä tulevaa soittoa. Tällöin ryhdyin miettimään omaa asemaa tässä kovaakin kovemmassa työelämässä, ja päätin kuitenkin kirjoittaa tämän esseen, koska itse pidän melko epätoivoisena ajatusta, että saisin tästä maasta ainakaan lähiaikoina oikeaa tai vakituista työtä. Joten siksi kädet vapisten sekä kylmän hien valuessa tämän kirjoituksen teen, ja siitä sitten itse vastuun kannan.
Työ on kaikkien oikeus, mutta kun tätä asiaa vähän tarkemmin ajatellaan, niin silloin kun puhutaan työstä, niin monille tämän päivän ihmisille työpäivä on sitä pelkkää työtä. Tuo asia tietenkin hieman stressaa, kun koko päivän aikana ei kukaan työkaveri tule mitään puhumaan mistään muusta, kuin siitä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Tietenkin työaika on sellainen asia, mikä on pyhitetty työnantajalle, mutta kuitenkin työpäivän mittaan on varsin mukava huomata, kuinka vakituiset työntekijät pitävät yhtä.
Ja yhtä mukavaa on huomata, kun keskustelukumppani kääntyy siten, että hänestä näkyy vain selkä, kun pitää sitä vakituisten työntekijöiden välistä kaveruutta siinä edessä ruveta osoittamaan. Tämä asia tietenkin on erittäin kiemurainen, koska me jokainen itse valitsemme omat kaverimme, ja tietenkään kenenkään ei tarvitse ketään sellaista ottaa kaveripiirinsä sisään, jota ei niihin piireihin halua.
Kun puhutaan tilanteesta, että jollakin vuokratyöntekijällä on mahdollisuus sitten tulla vakinaiseksi työntekijäksi, niin kyllä tuolloin työnantaja pitää huolen siitä, että tämä vuokratyöntekijä ei koskaan saa mitään kavereita työpaikalta, koska varmasti tuo paikka on todella hyvin kilpailutettu, ja silloin vain se “paras” saa tuon halutun vakinaisen paikan, sekä oikeuden tulla työryhmän jäseneksi. Mutta tietenkin tämä asia on varmaan niitä kaikkein suurimpia kysymyksiä työelämästä. Nimittäin miten työntekijä voi olla edes motivoitunut tai halukas tekemään kaikkensa työpaikan eteen, jos hän tietää, että kuitenkin kahden viikon päästä edessä on vaihto uuteen paikkaan, tai sitten työnhaun uusiminen.
Se että työnantaja tai työnjohtaja on jotenkin ikävä persoona, joka simputtaa alaisiaan on varmasti sellainen vähän nolo asia, joten tällaista tuskin kukaan haluaa itsestään kuulla, mutta luuletteko, että tämä nyt niin kauhean mukavaa oikeasti olisi? Kun työpaikkoja kilpailutetaan viimeisen päälle, niin silloin voi eteen tulla sellainen asia, että työpaikalla jollekin tulee mieleen esimerkiksi vahingoittaa toista, jolloin hän sitten tapaturman takia on pakotettu jäämään pois töistä.
Mutta sitten tietenkin mieleen tulee sellainen asia, että esimerkiksi vammaiset työntekijät eivät juuri koskaan näe mitään muuta kuin oman työpisteensä. Kun puhutaan vammaisten työllistymisestä, niin silloin kyllä itseäni hiukan ihmetyttää sellainen asia, että jos tarkoitus on esimerkiksi kehittää työrajoitteisen ihmisen sosiaalisia taitoja tai auttaa häntä elämään normaalia elämää, niin miksi tuollainen työrajoitteinen henkilö laitetaan yksin koppiin istumaan, tai sitten hän saa tehdä kaikki työnsä yksin, ilman että kukaan edes käy kysymässä häneltä koko päivänä, että miten menee?
Kun vajaakuntoisen työsopimusta tehdään, niin hiukan ihmettelen, että kuka sen työpaikan nyt ylipäätään hänelle hakee? Tai millaista työtä hänelle on tapana teettää? Ja eikö siellä ole mitään muuta kuin siivousta tarjolla? Vajaakuntoisia työllistettäviä on todella monenlaisia ihmisiä, ja se tarkoittaa sitä, että kaikki vajaakuntoiset eivät ole päältä katsottuna mitenkään erityisen poikkeavia.
Ja kun mietitään sitä, millaiset vaatimukset työelämä ihmisille asettaa, niin kuinka moni ADHD tai jostain muusta keskittymishäiriöstä kärsivä on saanut pelkkää huutoa pomoiltaan sekä työtovereiltaan. Se että ihmisellä ei ole päällepäin näkyvää sairautta tai epänormaalia ulkonäköä saattaa joskus aiheuttaa sen, että häntä pidetään vain laiskana, ja se että ihminen ei ole mitenkään ulkonäöltään poikkeava, antaa joidenkin mielestä oikeuden huutaa tälle henkilölle päin naamaa, ja näyttää kaikille omaa erinomaisuutta.
Ihmisten asenne poikkeavuuteen on jotenkin sellaista, että sitä ei kyllä mielellään halua itse kohdata. On ihmisiä, joille jokainen erilainen ihminen on jotenkin sellainen, että hänelle näytetään kaikkien edessä omaa ylemmyyttä. Kun tätä maassamme hyvin yleistä kulttuuria katselee niin silloin kyllä ihmettelen suuresti, että täällä ei tapahdu enempää murhia, koska joissain paikoissa tapana on näyttää, kuinka alaisia tulee kohdella, ja silloin ei empatiaa ole luvassa. Päinvastoin edessä on usein tilanne, missä johtaja sekä työtoverit kohtelevat toista alentuvasti, ja saattaa olla, että toinen lähetetään kotiin kesken päivän, tai hänelle ei anneta työkaluja, jotta työpaikalle voidaan luoda syntipukki, jonka syyksi voidaan laittaa kaikki mahdolliset asiat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.