Meillä suomalaisilla on tietyt arvot, joita me kaikki varjelemme. Meillä on omat näkemyksemme asioista, joita joku muu saattaa pitää hiukan erilaisina kuin itse niitä pidämme. Siis kun itse omaamme jonkun näkemyksen, niin silloin varmasti me voimme vaatia sitä, että muut kunnioittavat tuota meidän näkemystämme tai vakaumustamme. Me vaadimme helposti että muut ihmiset kunnioittavat meidän mielipiteitämme. Mutta jos sitten joku muu on eri mieltä meidän kanssamme, niin silloin tuo toinen on vähintään lapsellinen, naiivi tai muuten vain onneton, kun hän ei voi mitenkään ymmärtää meidän ylivertaista moraaliamme. Huomasitteko muuten että käytin tässä "me" muotoa. Se johtuu siitä, että näistä asioista kirjoittavat ihmiset mielletään usein tärkeilijöiksi, itsensä tehostajiksi sekä sellaisiksi että heitä vaivaa itsekritiikin puute.
Se että huomaamme muiden tekemiä virheitä ei tarkoita, että itse olisimme virheettömiä. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien pitäisi suoraan myöskään myöntyä toisten ihmisten tahtoon. Mutta kuten olemme monesti huomanneet, niin me olemme kovin helposti ottamassa huomioon toisten mielipiteitä, kunhan nämä mielipiteet ovat samoja kuin meidän omamme, tai sitten niiden esittäjä on meihin nähden esimiesasemassa. Kun me olemme omaksuneet jonkun mielipiteen, niin meidän on hyvinkin helppoa tinkiä tuosta periaatteesta, jos esimerkiksi johtajamme esittää vastakkaisia mielipiteitä jostain asiasta. Mutta jos alainen sattuu noita eriäviä mielipiteitä esittelemään, niin silloin emme enää olekaan niin avoimia noille alaisten esittämille näkemyksille.
Noita arvoja käydään läpi kaikkialla, ja esimerkiksi uusi johtamisen malli on se, että ihmisiä kuunnellaan ja johtamisen pitäisi olla ihmislähtöistä. Kun kuuntelemme puheita sekä erilaisia paneelikeskusteluja, niin kohtaamme sellaisen maailman, jossa kaikki ovat valmiit istumaan pyöreän pöydän ääreen, sekä olemaan avoimia toisten mielipiteille. Me otamme aina kaikki muut puhujat huomioon, annamme muille tilaisuuden olla eri mieltä kuin mitä me itse olemme. Meillä on tietenkin suuri halu kuunnella muiden ihmisten mielipiteitä erilaisista asioita, ja varmasti haluamme muiden kertovan mielipiteitään meille. Tai niin ehkä haluamme sanoa jossain symposiumissa, jossa kysytään, että mitä teette jos alainen pyytää hiukan aikaamme?
Siis me olemme vastaanottavaisia ja halukkaita kuuntelemaan noita muiden ihmisten mielipiteitä, jos he niitä haluavat meille kertoa. Tämä äskeinen utopia varmaan toteutuu jos johtaja tai esihenkilö esittelee näkemyksiään jossain kokouksessa, jossa tietenkin istutaan pitkän neliömäisen pöydän ääressä. Ja johtaja istuu tietenkin pöydän päässä. Siis kaikki se mitä äsken kirjoitin toteutuu silloin, kun johtaja esittelee omia asioita alaisilleen. Tuolloin jokainen meistä on varmaan täysin avoin uusille asioille. Meidän on tuolloin pakko kuunnella sitä, mitä mieltä johtaja jostain asiasta sattuu olemaan. Mutta sitten kun alainen tai ihminen johon meillä on muuten esimies- tai muuten johtajan asema tulee esittelemään omia ajatuksiaan, niin olemmeko niin valmiita kuuntelemaan noiden alaisten tai mahdollisesti lasten mielipiteitä?
Voimme kaikki olla omasta mielestämme inhimillisiä. Mutta samalla emme kuitenkaan ehkä välitä siitä, että miltä alaisesta oikeasti tuntuu. Se että sanomme "pena" olen pahoillani, mutta et saanut pysyvää paikkaa vaikka kuinka venyit sellaiseen tai tällaiseen suoritukseen ei varmaan tunnu tuosta ihmisestä mukavalta. Me aina puhumme siitä, kuinka muut käyttävät aikaa työpaikalla, mutta tuo puhe rajoittuu usein alaiseen. Esimiehen asiat eivät kuulu alaiselle. Jos esimies nyt sattuu viettämään pari-kome tuntia jossain kokouksessa, niin kenellekään ei kuulu se, mitä tuossa kokouksessa on oikeasti puhuttu. Alaisten pitämä ylimääräinen 10 minuutin kahvitauko sen sijaan kuuluu kaikille esihenkilöille.
Kun alainen tai vajaavaltainen tulee eteemme esittelemään jotain ajatuksia, jotka ovat meille vieraita, niin silloin kohtaamme tilanteen, jossa meidän ei ole pakko kuunnella toisen ajatuksia. Olemme silloin varmaan valmiit niitä kuulemaan, mutta jostain syystä tuollaiset alaisen esittelemät ajatukset jäävät usein pelkästään sille tasolle, että kuulimme mitä he sanovat. Mutta nuo asiat sitten menivät suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siis kun alainen esittelee jotain asioita, niin saattaa olla että katselemme kännykkää tai suoraan kävelemme ulos tilasta, ja otamme toista johtajaa hihasta kiinni. Siis ketä kiinnostaa kuunnella sitä, mitä ei ole pakko kuunnella?
Monissa palaveri-ohjeissa sanotaan, että kännykät pitää laittaa pois, ja eteen ottaa lehtiöt, jotta puheenvuoron pitäjä näkee, että seuraamme tarkoin. Esimiehen pitäessä puheita tuo asia varmaan menee kaikille jakeluun. Kännykät menevät kiltisti taskuun, ja kaikki ottavat muistikirjat taskustaan.
Mutta kun alainen alkaa esitellä jotain asiaa, niin toimimmeko niin kuin tässä on kerrottu? Kun alainen tulee esittelemään jotain asiaa, niin reagoimmeko niin, että laitamme kännykän pois, otamme lehtiön käteen ja käymme rauhassa hänen kanssaan asiat vielä kerran läpi, jotta hän kokee että olemme kuunnelleet sitä, mitä hän sattui sanomaan. Uskoisin että nuo alaisen pitämät puheet saattavat usein jäädä sille tasolle, että sanomme että "kirjoita siitä muistio, niin katson sen läpi, kun ehdin". Tai sitten suoraan kysytään, että "kuka sinulta tuota on kysynyt"? Eli miksi kukaan oikeasti haluaa tuossa tilanteessa tuoda omia ajatuksiaan esille? Meillä on loistavia esimies-symposiumeja, joissa opetetaan sitä, että alaista pitää kuunnella, ja alaista pitää kohdella inhimillisesti. Mutta kuitenkin nuo asiat saattavat jäädä teoreettiselle tasolle.
