Kun puhumme arvoistamme...

Meillä suomalaisilla on tietyt arvot, joita me kaikki varjelemme. Meillä on omat näkemyksemme asioista, joita joku muu saattaa pitää hiukan erilaisina kuin itse niitä pidämme. Siis kun itse omaamme jonkun näkemyksen, niin silloin varmasti me voimme vaatia sitä, että muut kunnioittavat tuota meidän näkemystämme tai vakaumustamme. Me vaadimme helposti että muut ihmiset kunnioittavat meidän mielipiteitämme. Mutta jos sitten joku muu on eri mieltä meidän kanssamme, niin silloin tuo toinen on vähintään lapsellinen, naiivi tai muuten vain onneton, kun hän ei voi mitenkään ymmärtää meidän ylivertaista moraaliamme. Huomasitteko muuten että käytin tässä "me" muotoa. Se johtuu siitä, että näistä asioista kirjoittavat ihmiset mielletään usein tärkeilijöiksi, itsensä tehostajiksi sekä sellaisiksi että heitä vaivaa itsekritiikin puute. 

Se että huomaamme muiden tekemiä virheitä ei tarkoita, että itse olisimme virheettömiä. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien pitäisi suoraan myöskään myöntyä toisten ihmisten tahtoon. Mutta kuten olemme monesti huomanneet, niin me olemme kovin helposti ottamassa huomioon toisten mielipiteitä, kunhan nämä mielipiteet ovat samoja kuin meidän omamme, tai sitten niiden esittäjä on meihin nähden esimiesasemassa. Kun me olemme omaksuneet jonkun mielipiteen, niin meidän on hyvinkin helppoa tinkiä tuosta periaatteesta, jos esimerkiksi johtajamme esittää vastakkaisia mielipiteitä jostain asiasta. Mutta jos alainen sattuu noita eriäviä mielipiteitä esittelemään, niin silloin emme enää olekaan niin avoimia noille alaisten esittämille näkemyksille. 

Noita arvoja käydään läpi kaikkialla, ja esimerkiksi uusi johtamisen malli on se, että ihmisiä kuunnellaan ja johtamisen pitäisi olla ihmislähtöistä. Kun kuuntelemme puheita sekä erilaisia paneelikeskusteluja, niin kohtaamme sellaisen maailman, jossa kaikki ovat valmiit istumaan pyöreän pöydän ääreen, sekä olemaan avoimia toisten mielipiteille. Me otamme aina kaikki muut puhujat huomioon, annamme muille tilaisuuden olla eri mieltä kuin mitä me itse olemme.  Meillä on tietenkin suuri halu kuunnella muiden ihmisten mielipiteitä erilaisista asioita, ja varmasti haluamme muiden kertovan mielipiteitään meille. Tai niin ehkä haluamme sanoa jossain symposiumissa, jossa kysytään, että mitä teette jos alainen pyytää hiukan aikaamme?

Siis me olemme vastaanottavaisia ja halukkaita kuuntelemaan noita muiden ihmisten mielipiteitä, jos he niitä haluavat meille kertoa. Tämä äskeinen utopia varmaan toteutuu jos johtaja tai esihenkilö esittelee näkemyksiään jossain kokouksessa, jossa tietenkin istutaan pitkän neliömäisen pöydän ääressä. Ja johtaja istuu tietenkin pöydän päässä. Siis kaikki se mitä äsken kirjoitin toteutuu silloin, kun johtaja esittelee omia asioita alaisilleen. Tuolloin jokainen meistä on varmaan täysin avoin uusille asioille. Meidän on tuolloin pakko kuunnella sitä, mitä mieltä johtaja jostain asiasta sattuu olemaan. Mutta sitten kun alainen tai ihminen johon meillä on muuten esimies- tai muuten johtajan asema tulee esittelemään omia ajatuksiaan, niin olemmeko niin valmiita kuuntelemaan noiden alaisten tai mahdollisesti lasten mielipiteitä? 

Voimme kaikki olla omasta mielestämme inhimillisiä. Mutta samalla emme kuitenkaan ehkä välitä siitä, että miltä alaisesta oikeasti tuntuu. Se että sanomme "pena" olen pahoillani, mutta et saanut pysyvää paikkaa vaikka kuinka venyit sellaiseen tai tällaiseen suoritukseen ei varmaan tunnu tuosta ihmisestä mukavalta. Me aina puhumme siitä, kuinka muut käyttävät aikaa työpaikalla, mutta tuo puhe rajoittuu usein alaiseen. Esimiehen asiat eivät kuulu alaiselle. Jos esimies nyt sattuu viettämään pari-kome tuntia jossain kokouksessa, niin kenellekään ei kuulu se, mitä tuossa kokouksessa on oikeasti puhuttu. Alaisten pitämä ylimääräinen 10 minuutin kahvitauko sen sijaan kuuluu kaikille esihenkilöille. 

Kun alainen tai vajaavaltainen tulee eteemme esittelemään jotain ajatuksia, jotka ovat meille vieraita, niin silloin kohtaamme tilanteen, jossa meidän ei ole pakko kuunnella toisen ajatuksia. Olemme silloin varmaan valmiit niitä kuulemaan, mutta jostain syystä tuollaiset alaisen esittelemät ajatukset jäävät usein pelkästään sille tasolle, että kuulimme mitä he sanovat. Mutta nuo asiat sitten menivät suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siis kun alainen esittelee jotain asioita, niin saattaa olla että katselemme kännykkää tai suoraan kävelemme ulos tilasta, ja otamme toista johtajaa hihasta kiinni. Siis ketä kiinnostaa kuunnella sitä, mitä ei ole pakko kuunnella? 

Monissa palaveri-ohjeissa sanotaan, että kännykät pitää laittaa pois, ja eteen ottaa lehtiöt, jotta puheenvuoron pitäjä näkee, että seuraamme tarkoin. Esimiehen pitäessä puheita tuo asia varmaan menee kaikille jakeluun. Kännykät menevät kiltisti taskuun, ja kaikki ottavat muistikirjat taskustaan. 

Mutta kun alainen alkaa esitellä jotain asiaa, niin toimimmeko niin kuin tässä on kerrottu?  Kun alainen tulee esittelemään jotain asiaa, niin reagoimmeko niin, että laitamme kännykän pois, otamme lehtiön käteen ja käymme rauhassa hänen kanssaan asiat vielä kerran läpi, jotta hän kokee että olemme kuunnelleet sitä, mitä hän sattui sanomaan. Uskoisin että nuo alaisen pitämät puheet saattavat usein jäädä sille tasolle, että sanomme että "kirjoita siitä muistio, niin katson sen läpi, kun ehdin". Tai sitten suoraan kysytään, että "kuka sinulta tuota on kysynyt"? Eli miksi kukaan oikeasti haluaa tuossa tilanteessa tuoda omia ajatuksiaan esille? Meillä on loistavia esimies-symposiumeja, joissa opetetaan sitä, että alaista pitää kuunnella, ja alaista pitää kohdella inhimillisesti. Mutta kuitenkin nuo asiat saattavat jäädä teoreettiselle tasolle. 

Miten usein ihminen on leimattu heikkolahjaiseksi väärin perustein?

Kohta on syksy, ja moni ihminen aloittaa koulun joko oppivelvollisena tai sitten omaehtoisessa opiskelussa. Siis voidaan sanoa että peruskoulu on maassamme lähes pakollinen, jos haluaa päästä johonkin koulutukseen, ja tässä puhun myös työelämäkursseista. Koulukypsyystesti on asia, mikä aina välillä puhuttaa ihmisiä. Tuossa testissä etsitään heikkouksia, ja siinä sitten on monen ihmisen itsetunto maan raossa, kun hän kuulee vain negatiivisia asioita itsestään. Itse olen sitä mieltä, että ihmisen pitäisi kuulla myös positiivisia asioita itsestään. 

Eli maailmassa ei ole yhtään ihmistä, jossa olisi pelkkiä heikkouksia. Siis miksi missään testissä tai sen purkutilaisuudessa ei koskaan puhuta siitä mitä vahvuuksia tai positiivisia asioita ihmisestä löytyy. Vain niistä negatiivisista asioista keskustellaan. Samoin esimerkiksi media täyttyy tarinoista, joissa alkoholistin lapsi päätyy juomaan, tappaa perheensä ja päätyy sitten johonkin jokeen. Siis tuokaan ei ole aivan tyypillinen alamaailman miehen tarina, mutta miksi koskaan ei todellisuudessa haastatella ihmisiä, jotka ovat päässeet alkoholismista eroon ja aloittaneet uuden elämän suuressa ja romantisoidussa työelämässä? 

Tässä aamulla luin netistä jutun "heikkolahjaisesta" romanimies Mertsistä, joka on korkeakoulumies, eli hän valmentaa projektipäälliköitä Haaga-Heliassa. Tässä itse muistelen joskus tavanneeni vastaavia tapauksia, missä "heikkolahjainen" on päätynyt esimerkiksi asianajajaksi tai muuhun melko vaativaan tehtävään. Miten usein nimenomaan vähemmistöön kuuluva määritellään heikkolahjaiseksi, siksi että lääkärillä tai kuka määrityksen nyt tekeekään on yksinkertaisesti ennakkoluuloja? 

Kun ihminen otetaan huostaan, niin jostain syystä hän kohtaa ehkä tavallista useammin ihmisiä, joiden mielestä hänestä pitää löytää vain niitä negatiivisia asioita. Saattaa olla että häntä käytetään jatkuvasti jossain testeissä, jotta papereihin saadaan jotain diagnooseja. Tuo asia voi johtua siitä, että huostaanottopäätöksen tekijä voi kokea syyllisyyttä siitä, että hän on ehkä tehnyt hätiköidyn päätöksen, tai sitten hän on ehkä odottanut liian kauan. Tai ehkä hän on valinnut väärän perheen sijoituskodiksi. Ja sitten hän ehkä haluaa alitajuisesti etsiä syytä huonoon koulumenestykseen siitä, että lapsi on jotenkin vammainen tai erilainen. 

Jos sijoitusperheen vanhemmat ovat kouluttamattomia, niin he eivät ehkä osaa kannustaa lasta opiskelemaan. Samoin jos tuon perheen tuttavapiirissä on paljon samanlaisia ihmisiä, niin se tietenkin saattaa vaikuttaa negatiivisesti nuoren kehitykseen, koska henkilö joka ei ole kouluja käynyt omaa usein jyrkempiä ennakkoluuloja kuin ihminen joka on käynyt kouluja. Se asenne, että "et kuitenkaan osaa" varmaan lannistaa halua opiskella. jos perhe on kouluttamaton, sekä omaa alkoholiongelmia, niin silloin se aiheuttaa syrjimistä. Jos perhe on lisäksi romani- tai muuhun vähemmistöön kuuluva, niin se aiheuttaa tupla-syrjintää. Ja tuolla sitten joudutaan kierteeseen, missä negatiivinen palaute saa aikaan kehän, joka johtaa helposti kierteeseen, mikä vie pahimmillaan puliukkojen joukkoon. 

Jatkuva negatiivinen palaute saa aikaan sen, että henkilö ei edes uskalla enää hakea töitä. Eli varmaan joskus joku sosiaalivirkailija huomaa, että hän on tehnyt virheen valitessaan esimerkiksi sijoitusperhettä. Ja silloin saatetaan lähteä tekemään diagnoosia, jossa ihminen todetaan vähälahjaiseksi. Se ikään kuin pelastaa tuon virkailijan eikä hänen tarvitse myöntää virhettä. 

Ja miten vaikeaa sitten on myöntää tuota virhettä? Eli varmaan kyse on väärästä diagnoosista, jos ihminen opiskelee tai kouluttaa esimerkiksi Helsingin yliopistossa tai jossain ammattikorkeakoulussa taskussaan ne paljon puhutut "heikkolahjaisen paperit". Tietenkin kaikki sanovat, että "tässä taas on yksittäistapaus, jota ei pitäisi yleistää", ja että menestystarinat peittävät suuren kokonaisuuden. Mutta eikö terveydenhuollossa kaikkien ihmisten pitäisi olla yksilöitä? 

Eikö jokaisen ihmisen hoito ole yksilökesteistä, vai olenko täysin väärässä? Jos ajatellaan esimerkiksi romaneja, sekä punkkareita ja muita sellaisia ihmisiä, joiden arvot tai asenne ei satu jotain "vanhempaa herraa" miellyttämään, niin heitä on helppo lähteä syrjimään. 

Siis tuo "vanhempi herra" on sellainen virtuaalinen hahmo, jota ei koskaan kukaan ole tavannut, mutta johon aina joku on vedonnut, kun henkilö poistetaan esimerkiksi ostoskeskuksesta ilman mitään näkyvää perustetta.  Jokainen ihminen joka poikkeaa muista kohtaa jossain elämänsä vaiheessa syrjintää. Ja esimerkiksi romanitaustaisten henkilöiden kohdalla on ikään kuin kehotettu lopettamaan koulunkäynti "koska siitä ei mitään tule". Eli koulussa kiusaaminen on ollut erittäin rankkaa. Kun ajatellaan tilannetta missä henkilö on kohdannut syrjintää, niin hän saa silloin varmasti erittäin suuren kipinän mennä opiskelemaan sitä virallista ammattia. 

Vaikka aina välillä puhutaan siitä, että omaehtoinen opiskelu on asia, mikä vie vähäksi aikaa esimerkiksi tulot todella alas, niin kuitenkin voidaan sanoa, että opiskelu on asia, mikä takaa tiettyjä asioita. Se mikä sitten varmaan myös kiinnostaa on se, että jos ihminen nyt on sitten sattunut esimerkiksi olemaan joku syrjitty, kiusattu sekä muutenkin alistettu siivoojan poika tai tyttö, ja hän on sattunut opiskelemaan esimerkiksi ekonomiksi, niin silloin saattaa käydä niin, että tuollainen henkilö voi olla entisten kiusaajien edessä aivan uudessa hahmossa, ja silloin saattaa edessä olla pieni keskustelu siitä, miten työtä voisi tehdä vähän paremmin. 

Se mikä sitten varmaan myös kiinnostaa on se, että henkilö joka saa huonon kokemuksen esimerkiksi niistä paljon puhutuista duunarien töistä varmaan haluaa ainakin tehdä jotain muuta. Ja huonot kokemukset ovat asioita, jotka varmaan motivoivat kaikkia tekemään asioita, jotka ovat oman mukavuusalueen ulkopuolella. Tässä mieleen vain tulee se, että henkilö joka istuu kaiket päivät jossain kaljaremmissä on kokenut tuon asian niin positiivisena, että hän haluaa sitä tehdä jatkuvasti, ja siinä sitten vanhemmat voivat olla ylpeitä tuosta jälkikasvustaan. 

Kun ajatellaan esimerkiksi koulukypsyystestejä sekä kaikkia muita vastaavia asioita, niin silloin meidän pitää kysyä yksi asia: miksi niissä testataan vain heikkouksia? Kun ihminen tulee kouluun tai häntä testataan työelämää varten, niin olisi joskus mukavaa lukea myös siitä, että mihin ihminen kykenee. Jos kaikki testit ovat sitä varten, että niissä etsitään vain heikkouksia, eikä vahvuuksia tai positiivisia asioita huomioida ollenkaan, niin se kyllä varmaan vetää mielen matalaksi. Jos ajatellaan esimerkiksi heikkolahjaisuutta, niin onko oikeastaan koskaan kukaan ajatellut, että joku on voinut olla poissa jostain koulukypsyystestistä, jolloin arvosana testissä on nolla? 

Tai sitten henkilö on suutuspäissään tai jostain muusta syystä palauttanut tyhjän lomakkeen, niin silloin varmaan myös arvosana on nolla. Kun koulukypsyyttä arvioidaan, niin silloin tietenkin pitäisi ottaa huomioon myös lapsen koulussa osoittama menestys. Siis jos hän nyt vaikka osaa istua paikallaan eikä jokainen numero ole nelonen, niin silloin hän varmaan koulua pystyy käymään. Mutta kuten tiedämme, niin kaiken maailman ADHD- yms. diagnoosien keskellä voisimme ehkä joskus vähän miettiä sitä, että millainen tulevaisuus ihmisellä oikeasti on. 

Kun jatkuvasti puhutaan siitä, että kuinka sitä tai tätä koulutetaan liikaa, tai sille tai tälle on tarvetta, tai ihmisen pitää olla tuota tai tätä, niin silloin unohdetaan se, että varmaan mielen vetää aika matalalle, jos henkilö ensimmäisellä luokalla ilmoitetaan, että koulu jää sitten tähän eikä muuhun kuin siivoojaksi ole mahdollisuuksia. Eli kuten tiedämme, niin opiskelu tai koulutuspaikka on ihan itsestä kiinni. Tai siis siitä kiinni, että kuinka paljon viitsii töitä tehdä. Se että jos joku paikka on todella vaikeasti saatavissa, niin se ei tarkoita, etteikö unelmia saa olla. Jos ihminen haluaa asianajajaksi tai lääkäriksi, niin hän haluaa silloin ammattiin, johon on vaikea päästä. 

Saattaa olla että hän ei ehkä pääse noihin ammatteihin, mutta jos hän ei viitsi lukiota tai mitään muutakaan koulua käydä sekä jättää peruskoulun kesken, niin silloin hän ei aivan varmasti voi edes päästä yrittämään sisään yliopistoon tai muuhunkaan kouluun. Mutta jos ajatellaan ettei se lääketieteellisen tiedekunnan ovi avautunut, niin silloin voi myös katsella niitä muita tiedekuntia kuten esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellistä,  käyttäytymistieteellistä tai valtiotieteellistä tiedekuntaa tai jotain muuta katsella, jos sieltä vaikka löytyy niitä ihan omia juttuja. 

Mutta kuten olen usein sanonut niin se on ihan itsestä kiinni, jos haluaa tehdä asioita toisin kuin muut. Tietenkin ihminen voi aina päästä kaljaremmiin istumaan, mutta varmaan meistä jokainen toivoisi ainakin sitä, että omalla jälkikasvulla olisi vähän korkeammat tavoitteet, vaikka toki puhtaanapitoalalla olisi töitä tarjolla. Siivooja voi olla loistava uravalinta, mutta joskus jollekin käy niin, että huonon palautteen takia hän haluaa siirtyä siihen omaehtoisen opiskelun kautta saatavaan ammattiin sekä siihen työtehtävään, mikä noihin ammatteihin liittyy. 

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/laakarin-lausunnossa-mertsi-arling-oli-erittain-heikkolahjainen-romanipoika-yha-han-ihmettelee-kuinka-hanesta-tuli-korkeakoulun-mies-lasiseinaisessa-tyohuoneessa

Halpavaatteista, muodista sekä huomauttelusta asioista, jotka joku kokee kiusallisiksi

https://yhteiskuntajahistoria.blogspot.com/

Kimmo Huosionmaa

Tässä heti aluksi sanon, että tämä blogi on täysin tarkoituksellisesti jätetty myös muiden luettavaksi, jotta sitten tietenkin tätä saa myös levitellä pitkin katuja kaikille kavereille. Seuraava teksti saattaa vaikuttaa vuodatukselta, mutta sen kuitenkin tässä tarkoituksella julkaisen, koska tällaista aina välillä joku saa kokea oikeasti. Olisiko mukavaa tulla huoneeseen, ja kuulla ensin muutamia valittuja eli negatiivisia sanoja omasta kehosta tai pukeutumisesta? Miksi muuten kukaan ei koskaan sano yhtään "valittua sanaa" siitä, miten joku on positiivinen? Tai toiminut positiivisesti ja onnistunut jossain asiassa elämässään. Jollekin ihmiselle saattaa esimerkiksi lähtö tanssilavalle olla ylivoimainen tehtävä, koska hänet on torjuttu omassa menneisyydessään. Ja sitten kun hän uskaltaa lähteä kokeilemaan onneaan, niin tuostakin asiasta tehdään joku ikävä juttu, vaikka tuolloin henkilö tarvitsee todella positiivista sekä kannustavaa palautetta, jotta hän uskaltaa lähteä ulos.

Tietenkin tuon tilaisuuden voi jokainen itse pilata sillä, että huomauttaa toista lihavuudesta tai sitten esimerkiksi näyttää tuolle uudelle kumppani-kokelaalle vaikka valokuvia siitä, miltä joku ihminen näyttää painaessaan vähän yli 130 kiloa, mikä toki saattaa johtua vaikka lääkityksestä. Tuo asia voidaan muuten muotoilla sellaiseen muotoon, että "onko 150 kiloa rikki?".  Sitä asiaa voidaan vaikka julkisesti käsitellä, että kaikki tietävät, että kuka on perheen musta lammas, kun sitä ei ehkä muuten näe päälle.

Ja koska kaikki eivät esimerkiksi huomaa toisen olevan vaikkapa psykoosipotilaan, niin silloin tästä asiasta pitää kaikkia läsnäolijoita muistuttaa, jotta he sitten voivat kohdella tuota henkilöä asiaan kuuluvalla ylemmyydellä ja holhoavalla sekä inhottavalla asenteella, ja tässä muuten sanon sen, että kaikki maailman psykiatriset potilaat eivät ole vaarallisia, tai edes minkäänlaisessa  holhouksessa eivätkä he yritä itsemurhaa, vaikka joku on ilmeisesti tällaista saanut joskus päähänsä. Ja tietenkin esimerkiksi mielenterveyspotilaan päiväkirjan voi joku aina varastaa, koska se on "kovaa tavaraa", mikä kolahtaa varmasti kaveripiirissä sekä tuo tuon henkilön sielun maiseman kaikkien muidenkin tietoisuuteen. Näin sitten koko juhlan voi mukavasti viettää puhumalla itsemurhista, anoreksiasta sekä tietenkin lihavuudesta, sekä kysellä että "koska se holhousta koskeva päätös sitten annetaan?". Se varmaan tekee hyvän vaikutuksen koko seurueeseen, kun tuollaisia asioita lähdetään yhdessä käsittelemään.

Tuolloin voidaan sellaisista asioista kuin lihavuus sekä esimerkiksi joku sairaus tehdä sellainen asia, jota toinen sitten häpeää, ja sitä voidaan tietenkin sitten käsitellä vaikka julkisesti, jolloin tämä kohde saattaa sitten oikeasti ryhtyä itkemään. On ihmisiä, joiden mielestä on vitsikästä sanoa aina muutamia "valittuja sanoja" muiden vaatteista sekä muista vastaavista asioista. On tietenkin huomaavaista huomauttaa siitä, että jos henkilö on sairaalloisen lihava tai hänellä ei ole oikein sopivia vaatteita jotain tilaisuutta varten, ja tuolloin tietenkin voidaan kysyä suoraan, että miksi esimerkiksi lasten ja nuorten pitää aina kuulla siitä, kuinka heidän pitäisi pukeutua tai kuinka heidän pitäisi hoitaa kuntoaan, kun samaa asiaa ei kuitenkaan voi muka vanhemmalle ihmiselle sanoa? Tällä tarkoitan, että esimerkiksi "Iron Maiden"-T-paita ei ehkä ole se kaikkein paras vaihtoehto johonkin juhlavaan tilaisuuteen, mutta toisaalta miksi ostaa erikseen vaatteita johonkin häihin tai hautajaisiin, jos niitä ei kuitenkaan käytetä kuin kerran.

Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole siis ketään kiusata tai muuten kenestäkään pahaa puhua, mutta itse tietenkin muistelen, että lapsuudessani kohdannut itsekin tällaista toimintaa, eikä se ole mitenkään mukava kokemus, vaikka itse olen mies. Naisille tällainen asia voi varmasti olla vielä ikävämpi seikka, koska heille esimerkiksi ulkonäkö on paljon tärkeämpi asia kuin pojille tai miehille, jotka kuitenkin saattavat hävetä omaa vartaloaan niin paljon, että eivät esimerkiksi uskalla käydä uimassa, koska pelkäävät muiden sanovan esimerkiksi lihavuudesta. Ja arvatkaa vain miltä tuntuu kuulla tuosta asiasta esimerkiksi koko Joulun pyhien ajan. Eräissä tällaisissa tapauksissa olen kyllä ollut sitä mieltä, että tuolloin on ihmisillä joku tarve kertoa toisen ylipainosta kaikille muille, koska se jotenkin vie huomion pois esimerkiksi alkoholismista sekä epäonnistuneista liiketoimista.

Ylipaino on tietenkin nolo asia, ja kuitenkin jokainen paikalla olija voi sen itse todeta. Ei heille tarvitse tätä asiaa aina kertoa ainakaan kovin montaa kertaa. Jos ihminen kuvittelee olevansa jotenkin hauska, niin tietenkin yhden kerran kerrottuna joku vitsi saattaa tuntua erittäin mukavalta, ja ehkä joku sitten siitä vielä ryhtyy nauramaan. Mutta kuitenkin kun tuota vitsiä toistetaan kymmeniä kertoja, niin se alkaa sitten kuluman, jolloin olisi varmaan ihan mukavaa keksiä muitakin aiheita, kun vain se yksi ja sama fraasi, jonka joku on tuhansia kertoja kertonut.

Ja itse kyllä en muiden vartalon haukkumista kovin mukavana asiana ole pitänyt. Nykyään vartaloon kiinnitetään erittäin suurta huomiota, ja esimerkiksi lehdistössä on joskus ollut huomioita siitä, kuinka julkisuuden henkilöt ovat hiukan "pulleita", ja tässä sitten voisin sanoa, että suuresti ihmettelen sitä, että meillä ei ole enempää anoreksia-potilaita kuin mitä heitä on? Kun ajatellaan anoreksian hoitoa sekä sen suhdetta kiusaamiseen, niin tuolloin kyllä olen sitä mieltä, että anoreksia-potilaan hoitoa pitäisi voida laskuttaa noilta kiusaajilta, joiden mielestä toisen vartaloon kohdistuva pilkka on jotenkin hauskaa.

Eikä kenestäkään varmaan tuollaisen ivan kohteesta kyseinen erittäin ikävä huumori ole kovin mukavaa kuunnella. Tuolloin se että henkilö ei ehkä päällepäin reagoi siihen, että häntä ivataan saattaa yllyttää muita sitten ikään kuin haukkumaan toista vielä tyhmäksi, eli hän ei muka tajua sitä, mitä sanotaan. Kyseisessä tilanteessa olisi tietenkin hyvä kertoa tuolle ivan kohteelle se, että hänen kuuluu raivostua tai ruveta itkemään, niin silloin voisi joku alkaa kertoa siitä, että toinen on niin kauhean herkkä, että hänet pitää viedä psykiatrille tai antaa koivuniemen herraa takapuolelle. Tuolloin aikuinen saattaa todella erittäin ajattelemattoman repliikin kautta  yllyttää nuoria kiusaamaan ehkä jopa omaa sukulaistaan. Joten ehkä tuollainen ihminen saa siitä sitten vielä oikein hyvän olon, kun joku kutsutaan esimerkiksi mökille ja häntä siinä sitten koko ajan pilkataan. Kun ajatellaan sitä, että ehkä tuo henkilö kokee muiden ihmisten pilkkaamisen kohottavan omaa itsetuntoaan, niin itse ihmettelen sitä, että miksi tuollaisen jatkuvasti muita haukkuvan henkilön omille vioille tai hänen omassa elämässään tapahtuneelle epäonnistumiselle ei koskaan saa sitten kuitenkaan nauraa, kun hän kuitenkin muita siinä haukkuu koko ajan.

Eräiden ihmisten mielestä tällainen kirjoittelu on leimaavaa, ja he eivät tätä haluaisi lukea. Mutta kun heistä on järkevää ikään kuin toista alentaa, niin varmaan tätäkin on mukava sitten arvostella siellä omassa kotona, kun ei kukaan ole näkemässä. Tuolloin voidaan sanoa, että se "hissukka" pilaa monen ihmisen elämän, koska hän tällaista kirjoittaa. Tässä sitten palaan vielä siihen muotiin, eli mistä johtuu se, että lapsi pukeutuu johonkin hirvittävään "Iron Maiden"-T-paitaan joka paikassa. Jos nuori tai lapsi saisi huomiota, eikä häntä kohdella kuin ilmaa, niin ehkä hän sitten jopa välittäisi siitä, mitä päälleen laittaa. Mutta jos mistään ei koskaan saa positiivista palautetta, niin miksi hän sitten viitsii edes yrittää käyttäytyä kunnolla. Ja lopulta jatkuva huomauttelu saa aikaan sen, että henkilö lopulta vähät välittää siitä, mitä tekee. Tuolloin tilanne saattaa olla sellainen, että joku mies tai nainen saattaa laittaa pornofilmin pyörimään kesken Jouluaterian, sekä sitten muutenkin käyttäytyä sopimattomasti, ja huomauttaa vanhempien täti-ihmisten lattarinnoista sekä muusta käytöksestä.