Kun sosiaalinen media vie kaiken aikamme, niin jotain pitäisi tehdä. Kun sosiaalisen median viharyhmät kaappaavat nuorten suosion, ja sitä käytetään mellakoiden provosointiin, niin olemme tilanteessa jossa jotain pitäisi tehdä. Olen aina tai ainakin yleensä aina ollut sitä mieltä, että terve ja kypsä ihminen voi käyttää melkein mitä hyvänsä mediaa. Ja että pääasiallinen vastuu median käytön valvonnasta on lasten ja nuorten vanhemmilla. Mutta ongelma on siinä, että kaikki ihmiset eivät ole terveitä. Jos ihminen kasvaa vihapuheen ympäröimänä, niin vihapuhe muuttaa hänen ajatteluaan. Äärimmäisessä tapauksessa lapsen tai nuoren vanhemmat kuuluvat myös jengeihin. Eli heillä ei ole muuta mallia kuin muita jengiläisiä.
Meillä lapset voidaan ottaa koulusta pois. Ja heille voidaan pitää kotikoulua. Pelkkä se että lapsi saa koulusta vaikutteita, jotka eivät sovi vanhempien aatemaailmaan riittää. Se että vanhemmat saattavat kuulua johonkin äärimmäiseen uskonlahkoon tai olla jotain ulkomaiden agentteja jotka antavat lapsilleen ideologista sekä mahdollisesti myös sotilaallista koulutusta ei ole otettu huomioon. Samoin myös esimerkiksi Hells Angelsin ja muiden vastaavien moottoripyöräjengien jäsenet voivat ottaa lapsensa pois koulusta. Ja tietenkin pedofiilien ympyröissä kiertää lappuja sekä ohjeita siitä, miten lasten suut saadaan sitten suljettua, kun he kasvavat ja ryhtyvät ehkä miettimään oliko se, mitä he olivat kokeneet ehkä oikein, vaikka vanhemmat niin väittävät.
Eli kun lapsi ei saa tietoa oikeuksistaan, niin tietenkin se on kaikille helpompaa. Joten esimerkiksi pedofiili voi aivan hyvin ottaa lapsensa pois koulusta, ja estää näin estää hänelle vahingollisen tiedon levittämisen. Se kenelle tieto on vahingollista jääkin usein mainitsematta. Eli vahingoittaako tuo tieto lasta, joka on uhri? Vai vahingoittaako tieto aikuista, joka on tekijä? Kun teemme sääntöjä, niin emme ehkä muista sitä, että ajattelemattomasti tehdyt säännöt saattavat pahentaa uhrien eli heikompien asemaa. Ja juuri tällaisessa tapauksessa pitää kysyä, että eikö tekijän tarvitse hävetä tai katua ollenkaan? Eikö yhteisön tarvitse tuntea omantunnon tuskia, jos he ovat jättäneet ala-asteikäisen lapsen ulos yksin, eikä kukaan ole edes viitsinyt soittaa asiasta poliisille, vaikka lapsi on istunut ulkona klo 2 yöllä räntäsateessa.
Kaikki säännöt ovat hyödyttömiä jos niitä ei viitsitä valvoa.
Kaikki vanhemmat eivät viitsi valvoa lasten tekemisiä. Siis median käytön valvominen ei tarkoita sitä, että lapselle avataan sosiaalisen median tili, ja sitten lähdetään toiseen huoneeseen katselemaan televisiota. Eikä se ole valvontaa, että illalla lähdetään ulos, ja lapsi on siinä 4-5 tuntia yksin television tai tietokoneen kanssa. Siis ongelma ei ole periaatteessa mikään uusi. Se oli näkyvissä jo 1980-luvulla VHS-kasettien aikaan. Kaikissa teattereissa esitettävissä, myytävissä tai vuokrattavissa olevissa elokuvissa piti olla ikäraja. Ja tuota ikärajaa valvottiin elokuvatarkastamon toimesta. Kuitenkin jo ala-asteikäisillä oli kovan luokan väkivalta-elokuvia, joiden ikäraja oli K-18.
Vanhemmat ja vanhemmat sisarukset hakivat noita videoita. He saattoivat olla päivät töissä ja videot oli jätetty pöydälle. Tuolloin lapsi tullessaan kotiin saattoi laittaa videon pyörimään, kun vanhemmat tulivat kotiin ehkä jopa kuuden tunnin kuluttua. Tai sitten ajattelemattomat vanhemmat sisarukset hakivat noita videoita ja auttoivat pikkuveljeä ja pikkusiskoa kopioimaan niitä. Ja sitten noita piraattikopioita myytiin kouluissa. Samoin alaikäiset saivat myös alkoholia ja tupakkaa käsiinsä. Jos vanhempien tilanne on huono, niin he eivät ehkä jaksa valvoa sitä, mitä lapset tekevät. Ja esimerkiksi lasten päihteiden käytössä kyse on ainakin alkoholin osalta siinä, että valvonta ei vain toimi. Samoin jos taloudessa on tiukkaa, ja päihteitä käytetään paljon, niin joku voi ajatella, että alkoholia sekä kiellettyjä elokuvia myymällä voi ansaita paljon rahaa.
Eli noita elokuvia kopioitiin todella paljon, ja sitten noita kopioita myytiin ta annettiin kaverille. Siis ikäraja ei merkitse mitään, jos sitä ei viitsitä valvoa. Sosiaalisen median yritysten kotipaikka saattaa olla joku muu kuin Eurooppa tai USA. Ja silloin niiden valvonnasta vastaa tuon maan viranomainen. Jos vastaa. Netin viharyhmät toimivat usein erittäin viattomalta näyttävissä suljetuissa ryhmissä. Niissä hehkutetaan ääriliikkeiden eli vasemmiston ja oikeiston propagandaa. Ja niissä toimii myös esimerkiksi GRUn agentteja. VPN takaa sen, että noiden agenttien pääsyä sosiaaliseen mediaan on vaikea estää. Ja ainakin joskus esimerkiksi viranomaisten soluttautumista erilaisiin sosiaalisessa mediassa toimiviin suljettuihin ryhmiin on estetty.
Samalla kun puhumme ihmisten yksityisyyden suojelemisesta. Niin meidän pitäisi muistaa se, että sama asia joka suojaa meidän yksityisyyttä mahdollistaa vihapuheet sekä kaiken maailman propagandan levittämisen.
Mutta oliko tuo vanha aika, jolloin sosiaalista mediaa ei ollut yhtään sen parempi? Silloinkin osattiin tietenkin juoruta, ja levitellä perätöntä tietoa. Samoin monet tärkeät asiat kuten esimerkiksi tiettyihin maihin kohdistuvat pakotteet olivat jääneet jotenkin vähälle huomiolle.
Voi olla, että ennen olisi Venäjän paluuseen jääkiekon MM-kisoihin suhtauduttu toteamalla, että niin vain sattui tapahtumaan. Mutta nyt sosiaalinen media on nostanut sen esiin, että tuo päätös ei ollut oikein.
Aikoinaan sosiaalinen media takasi sananvapauden esimerkiksi diktatuurimaissa asuville ihmisille. Mutta myös diktaattorit ovat oppineet hyödyntämään sosiaalista mediaa sekä valvonta- että tiedonhankinnan välineenä. Samoin sosiaalista mediaa voidaan käyttää ihmisten paikantamiseen. Sekä muun paikkatiedon hankkimiseen. Eli sosiaalisessa mediassa jaetuissa kuvissa voi näkyä esimerkiksi turvallisuus luokiteltuja kohteita. Toisin sanoen esimerkiksi tekoälyjen aikakaudella voivat järjestelmät etsiä maastosta otetuista kuvista vaikkapa erilaisia antenneja, jotka saattavat liittyä esimerkiksi GSM- tai muuhun kriittiseen viestintä infrastruktuuriin. Tai niissä saattaa näkyä henkilöitä, jotka pakenevat omaa hallitustaan. Ja jos tuollainen henkilö näkyy väärässä kuvassa, niin tuon hallituksen agentit voivat etsiä hänet käsiinsä.
Eli sama asia mikä takaa meille sananvapauden takaa sen, että viharyhmät voivat toimia vapaasti, ja levittää omaa malliaan kaikkialle. Siis ääriryhmät eivät ole koskaan mitään erityisen toivottavia, ja sekä oikeiston että vasemmiston ääriainekset ovat käyttäneet väkivaltaa. Ja tietenkin myös tavalliset rikollisjengit ottavat kaiken irti politiikasta. Eli ne korostavat värväystoiminnassaan omia poliittisia päämääriään. Vaikka toiminta on oikeasti pelkkää huumekauppaa. Jussi Eronen on oikeassa nostaessaan kolumnissaan esille sen, että sosiaalisen median yhtiöiden pitäisi paremmin ja tarkemmin suitsia sitä, mitä noilla alustoilla kirjoitetaan. Toisin sanoen vastuun pitäisi olla siellä, missä palveluita tarjotaan.
Vastuu on nykyään nimittäin siirretty lähes täysin kuluttajille. Ratkaisuksi ehdotetaan tietenkin sosiaalisen median kieltämistä, mutta se sitten tuo eteemme lisää ongelmia. Sosiaalisen median kieltämisen ongelma on siinä, että sen kautta tulee myös sellaista tietoa jota tarvitaan esimerkiksi viranomaistoiminnan kohdentamisessa. Samoin joidenkin mielestä sosiaalisen median kieltäminen palvelee erityisesti koulukiusaajia. Samalla se tietenkin tarjoaa myös viharyhmille mahdollisuuden levittää propagandaansa. Eli sama asia, joka auttaa heikompaa auttaa myös sortajaa.
Nykyisen muotoinen sosiaalinen media on ongelmallinen. Se on puhtaasti kaupallinen palvelu, jonka periaate on se, että jos ihminen ei maksa itse palvelustaan, niin hän on palvelun käyttäjä. Palvelun käyttäjänä hänen pitää hyväksyä kaikki mitä palvelu tarjoaa. Ja juuri tässä on se ongelman ydin. Sosiaalinen media tarvitsee käyttäjiä. Nuo palvelut pyörivät mainostajien rahoilla. Ja kova sekä “värikäs” puhe ovat asioita, joilla voidaan myydä palvelua. Asiota polarisoimalla saadaan aikaan kiinnostavuutta. Ja kiinnostavuus on asia, joka sitten tuo käyttäjiä. Ja välillä tietenkin puhutaan siitä, että mitä jos maahamme perustetaan valtion johtama ja valvoma sosiaalinen media.
Tällöin meidän ehkä kannattaa muistella sitä asiaa, että oikeastaan kukaan diktaattori ei ole itse kehittänyt omia valtuuksiaan. Esimerkiksi Adolf Hitlerillä oli käytössään ne valtuudet, joilla hän nosti natsit valtaan, jo ennen kuin hän nousi liitto- eli valtakunnankansleriksi. Samoin ne lait jotka takasivat aikoinaan Ranskan kuninkaan Ludvig XIVn eli “Aurinkokuninkaan” rajattoman yksinvallan vallan olivat olemassa jo ennen kuin hän astui valtaistuimelle.
Eli valtiojohtoisen ja valtion valvoman sosiaalisen median ehdottajat voivat vilkaista esimerkiksi sellaisia tilastoja, että esimerkiksi äärioikeistolainen Marine Le Pen on tällä hetkellä johdossa Ranskan presidentin vaaleissa. Tuo tarkoittaa sitä, että valtiojohtoinen sosiaalinen media on silloin Marine Le Penin käytössä. Ja onhan Venäjälläkin sosiaalinen media, jota valvoo valtio. Tuossa mediassa saa ketä hyvänsä trollata aivan vapaasti, jos hän on kirjoittanut esimerkiksi Putinia arvostelevia kirjoituksia.
Pääasiallinen ongelma on siinä, että mikä asia määritellään sellaiseksi, että sitä ei saisi julkaista? Ja mitä jos asia joka on esimerkiksi raaka, hyvien tapojen vastainen tai muuten ikävää luettavaa onkin totta? Mitä jos tunnettu nuorisoidoli paljastuu sosiaalisen median kautta esimerkiksi pedofiiliksi. Siinä vasta kysymys. Eli kyseessä on asia, joka ei ole vieläkään niin helppo kuin toivoisimme. Lasten sosiaalisen median käyttöä arvostellaan todella paljon. Samalla kuitenkin unohdamme sen, että lapset ja nuoret sekä heidän julkaisu-oikeutensa on samalla tavalla perustuslain suojaamaa kuin aikuistenkin. Ja jos ajatellaan esimerkiksi alkoholisteja, pedofiilejä sekä kaiken maailman narkomaaneja, niin he eivät varmaan halua että kukaan levittelee heidän juttujaan. Varmasti kukaan ei halua muiden näkevän sitä, että oma lapsi viettää kaikki illat yksin ulkona, kun vanhemmilla on kova kiire päästä rentoutumaan.
Uudelleen vain kysyisin, että eikö kukaan oikeasti huomaa sitä. Että lapsi on kaiket yöt ulkona? Lasten kimppuun on helppoa käydä. He eivät ehkä tiedä oikeuksiaan. Tai koska he eivät esimerkiksi äänestä tai saa edustaa itseään, niin silloin lasten oikeuksia voidaan polkea helpommin kuin aikuisten oikeuksia.
Meillä Suomessa on esimerkiksi salassapitovelvollisuus, jonka mukaan esimerkiksi alaikäisten rikoksentekijöiden henkilöllisyyttä ei saisi paljastaa. Ja varsinkin vakavien rikosten kohdalla tuota asiaa voidaan hyvin käyttää väärin. Eli joskus vääriä ihmisiä on näytetty kadulta, tai täysin syyttömiä on nimetty murhaajiksi. Sitä miksi henkilö on tehnyt murhan ei juurikaan käsitellä. Riittää että toisesta lähti henki.
Asiat kuten mielentilatutkimuksen yhteydessä tehdyt paperit, joiden kautta tekoa voitaisiin ehkä ymmärtää määritellään salaiseksi. Ja kun asioista sitten luetaan lehdistä, niin silloin saamme sellaisen kuvan, että toinen vain käveli kadulla, veti puukon ja surmasi jonkun vastaan kävelevän enkelin. Ja tuon asian takia saattaa esimerkiksi joku kuuluisa murha olla selvittämättä. Me näemme uhrit liian usein enkeleinä.
Kukaan ei nimittäin uskalla ehkä tuoda esiin sitä, mitä mahdollisesti hyvin noloa ja hävettävää on ennen murhaa tapahtunut.
Voi olla että muut eivät sitten halua tai uskalla kertoa noista tapahtumista, koska he pelkäävät maineensa takia. Tai sitten he pelkäävät että heitä ei uskota. Ja se voi aiheuttaa sulkemista pois yhteisöstä.
Ja se että joku kokee ettei häntä ole kuultu tai häntä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti aiheuttaa koston kierteen. Sosiaalisen median kautta voidaan hankkia myös sellaista tietoa joka voisi auttaa myös rikostapausten selvittämisessä. Eli myös tapauksen taustat pitäisi selvittää, vaikka se välillä tekee kipeää.
Samoin sitä että jos alaikäinen on toiminut esimerkiksi palkattuna tappajana ei koskaan saisi edes kysyä. Eli suojataanko tällä sitten alaikäisen henkilöllisyyttä, hänen vanhempiensa henkilöllisyyttä vai ehkä täysi-ikäisen jengin johtajan henkilöllisyyttä.
Monesti kiusaamista on käsitelty erittäin pinnallisesti. Niistä on vaiettu, koska se on vanhemmista helpompaa. Asiat eivät ole päätyneet oikeuteen, mutta tuollaiset ilmeisesti kiusaamisen takia levitellyt huhupuheet ovat saattaneet vaikuttaa joidenkin ihmisten elämään hyvinkin pitkän aikaa. Eli huhut joita on saatettu tarkoituksella laskea liikkeelle ovat voineet saada aikaan esimerkiksi sen, että henkilö ei ole saanut kesätöitä.
Joidenkin mielestä tuo asia voi olla sellainen, mikä saa aikaan tilanteen pahenemista. Tekijä saattaa suoraan syyttää uhriaan valehtelusta. Ennen haastatteluissa sanottiin että esimerkiksi koulukiusaamiseen puututtiin aina kun sitä ilmeni. Ja sitten tietenkin kyseessä oli yksittäistapaus. Nykyään tiedetään että kiusaaminen on paljon yleisempää kuin mitä on edes uskottu. Ennen kiusaamista käsiteltiin siten, että kiusattu ja kiusaaja puristivat kättä. Ja asiat olivat taas kunnossa. Kiusaaminen saattoi jatkua samantien jo saman oppitunnin aikana.
Eli näinkin asioita voidaan tarkastella. Kukaan meistä ei voi olla täysin ammattimainen, jos meillä on historiassamme vastaavia kokemuksia. Kun me puhumme esimerkiksi ihmisistä kirjoittajina, niin meistä jokainen tietää, että jokaisella ihmisellä on omat mielipiteet, sekä oma näkemyksemme asioista. Meidän kokemuksemme määrittelee sen, minkä väristen lasien läpi katsomme maailmaa. Joten jokaisen ihmisen kirjoittamista sekä julkaisemista määrittää oma ajattelumme, joka, kuten kirjoitin määräytyy kokemusten perusteella. Eli meillä ei ole mitään mahdollisuutta olla täysin objektiivisia.
Meillä pitää olla oikeus julkaista. Sama koskee myös nuoria. Mutta jossain sitten on vedettävä tuo raja siitä, mitä saa julkaista ja mitä ei saa julkaista.. Ja missä sitten raja kulkee? Sen määritteleminen on todella vaikeaa. Saattaa olla että pari kouluampumista on estetty sillä, että joku on möläyttänyt asiasta sosiaalisessa mediassa. Eli asiat eivät ole kovin helppoja.
