Kirjoitelma auton määräävästä roolista kaupungin suunnittelussa.

Kimmo Huosionmaa

Miksi kaupunkeja ei tehdä ihmisten vaan autojen ehdoilla? Se on kysymys, joka aina silloin tällöin kysytään. Auto tietenkin on hieno statussymboli, ja varmaan sitä monet tarvitsevat, mutta tässä kysyn kuitenkin että miksi kaikki asiat kaupungissa ovat sellaisia, että niissä pitää ottaa autoilijat huomioon? Auto tuo meidän länsimaisten pyhä lehmä, joka on monessa työpaikassa välttämätön asia, ja jonka ympärillä yhteiskuntamme on ainakin tähän asti pyörinyt on ainakin ennen ollut todella määräävässä asemassa esimerkiksi asemakaavoja suunniteltaessa.

Samoin voidaan hyvin kysyä, että onko esimerkiksi jätehuolto oikeasti kustannustehokasta, jos se tapahtuu siten, että kuorma-auto kiertää jokaisen roskakatoksen, vai voisiko siihen olla joku muu ratkaisu, kuten se että talonmies ajaisi trukilla nuo roskasäiliöt ison tien varteen, josta nämä roskat lastataan roska-autoon, tai voisiko esimerkiksi metroa hyödyntää tässä tapauksessa, niin että samalla raiteella metrojunan kanssa  kulkisi jätteiden keräys juna, joka tietenkin liikennöisi vain silloin kun metro on poissa käytöstä. Ja tuo juna voitaisiin täyttää jätteillä siiloista, joihin jäte toimitetaan kotitalouksista esim paineilmaputkistoa käyttäen. Ja tähän palaamme myöhemmin.

Kun ennen tehtiin lähiöiden yleiskaavoja, niin silloin katsottiin hyvin tarkkaan, että tuolla välineellä pääsi suoraan rapun eteen, koska se että ihmiset olisivat joutuneet kävelemään oli tietenkin katastrofi, ja tietenkin jokaisen asunnon yhteydessä piti olla parkkipaikka, jossa perheen ikioma auto sitten seisoi ihmisten ihailtavana. Kun tuota paikkaa katselee, niin siitä tietenkin näki, että oliko perhe kotona, tai että millainen varallisuus tuolla auton omistajalla oikeastaan olikaan. Kun ajatellaan tilannetta, että joku saattaisi aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kaupungin tai jonkun muun firman työnjohtajille tai työläisille, niin silloin tietenkin olisi hienoa, että tuolla ihmisellä olisi auto käytössään.

Nimittäin yön pimeydessä olisi varmaan hienoa kääntää vähän lasinpyyhintä hajalle tai sitten kolhaista auton perää jollain koneella. Ja samalla tietenkin voi mukavasti pitää silmällä, onko henkilö kotona, jotta postiluukusta voi sitten käydä pudottamassa sellaisen mukavan ihailua sisältävän kirjeen, missä tuota tekoa oikeasti puolustellaan. Kun ajatellaan sitä, miten auto dominoi kaupunkien suunnittelua, niin silloin tietenkin tullaan tilanteeseen, missä kaupungissa on todella leveät kadut, mutta niistä ei ole millekään jalankulkijoille tai kevyen liikenteen toimijoille mitään hyötyä, ja talvella sitten kapeilla jalkakäytävillä kohtaa ihminen loskasateen.

Auto on asia, joka on ikään kuin istutettu länsimaissa sellaiseen asemaan, että sen varjolla voidaan ihminen unohtaa täysin, kun kaupunkien suunnittelussa otetaan huomioon kaikki mahdollinen, että autoilusta tulisi erittäin mukavaa sekä joustavaa. Kuten jossain asioissa saattaa käydä, niin toki kaupungeissa on aina ollut tilaa sellaiselle mukavalle henkilöautolle, mutta sitten on päässyt tila loppumaan, ja onhan auto tietenkin hyvä tulonlähde esimerkiksi kaupunkien maksullisten parkkipaikkojen muodossa. Kun ajatellaan esimerkiksi kaupunkien tapaa hoitaa jätekuljetukset, niin sekin on hiukan tehotonta.

Tuo kuorma-auton ajaminen jokaisen roskakatoksen eteen tietenkin on pakollista, mutta tietenkin asian voisi hoitaa esimerkiksi trukeilla, joilla nuo jäteastiat kuljetetaan tienristeykseen, jossa ne kaadetaan jäteautoon. Tai sitten joissakin futuristisissa malleissa on lähtökohdaksi otettu paineilmalla toimiva posti, joka on käytössä monissa apteekeissa sekä ostoskeskuksissa. Tuolloin roska-astiat pantaisiin kulkemaan paineilma-postin kaltaisessa järjestelmässä, ja nämä jätteet voitaisiin vaikka kaataa metrotunnelissa liikkuvaan junaan. Mutta jostain syystä tätä järjestelmää ei olla tehty vielä suuressa mittakaavassa, ja toki noiden putkien asentaminen maan sisään maksaa rahaa, jota ei ehkä aivan tällaisiin suunnitelmiin liikenisi.

Mutta kuitenkin kun ajatellaan sitä, että kun ihminen asuu lähiössä tai keskikaupungilla, niin silloin varmaan ei ole mitenkään mukavaa, jos vaikka pikkulapsi sattuu pääsemään irti sekä syöksyy suoraan ajoradalle. Joskus ihmiset kysyvät, että miten esimerkiksi jalkakäytävien reunoille ei olla asetettu turva-aitoja, jotta lapset eivät syöksy autojen eteen? Tuolloin mieleeni muistuu eräs asia, jonka joku on minulle sanonut. Autot ovat kalliimpia kuin ihmishenget, ja siksi esimerkiksi Helsingin kapeat jalkakäytävät eivät ole saaneet aitoja reunoilleen.

Mutta kun tätä kaupunkien katua ajattelee, niin siinä on huomioitu ainoastaan autoilijoiden tarpeita, jotta he pääsisivät mukavasti nousemaan autosta. Eli kanttikivi on vaihdettu matalaan, jotta ihmisten ei tarvitse nousta epämukavasti autosta pois, ja myöskään auton pohja ei rikkoudu, jos sillä ajaa vahingossa esimerkiksi jalkakäytävälle. Tuo tietenkin on hiukan vaarallista, koska kanttikiven tehtävänä on hidastaa ajoneuvoja ajamasta jalkakäytävän päälle, sekä samalla pysäyttää esimerkiksi bussi, joka syöksyy ihmisten keskelle. Kuitenkin auto dominoi myös tällaista suunnittelua. Joten miksi tähän ei tule muutosta, vaikka ongelma on kaikkien tiedossa, niin sille ei tehdä mitään, vaan asioiden annetaan jatkua entiseen tapaan.

Kirjoitelma lähiöistä sekä niiden asukkaista

Kimmo Huosionmaa

Kaupunkisuunnittelua arvostellaan nykyään siitä, että kaupunkeja suunnitellaan liikaa autojen ehdoilla ja ihmiset ikään kuin jäävät taka-alalle. Tuolloin usein unohdetaan sellainen asia, että meille 1970-luvulla syntyneille sana "kaupunki" tarkoittaa oikeastaan lähiötä, jossa kasvoimme aikuisiksi. Yläkuvassa on Soukan lähiötä Espoossa, ja silloin tällöin kävelen tästä paikasta ohi, joten otin siitä valokuvan.

Jos joku 1970-luvulla vaikuttanut kaupunkisuunnittelija olisi vakavasti ajatellut sitä, millainen yhteisö tällainen betonilähiö oikeastaan on, niin uskoisin hänen toimineen hiukan toisin piirtäessään näitä betonisen arkkitehtuurin helmiä sekä miettiessään mitä palveluita tällaisessa lähiössä oikeastaan pitäisi olla, jotta ihmiset tuntevat olonsa hyväksi. Siellä ei varmaan olisi esimerkiksi autoteitä suoraan kotipihan edessä, ja myös jalankulkua sekä kevyttä liikennettä olisi kohdeltu muutenkin toisin, eli nämä tiet olisi tehty niin, että mäet sekä pyöräilijän jaksaminen olisi huomioitu hiukan paremmin. Kun ajatellaan niitä periaatteita, joita esimerkiksi tässä lähiössä on noudatettu, kun sitä on alettu rakentaa, niin silloin ilmeisesti oli tarkoitus, että ihmiset viettävät kaikki viikonloput sekä lomat jossain maaseudulla.

Kun näitä betoni- tai nukkuma-lähiöiksi nimettyjä paikkoja on rakennettu, niin silloin oli vallalla sellainen ajatus, että ihmiset tulisivat tänne Pääkaupunkiseudulle tienaamaan rahaa, ja sitten kun heidän vanhempansa jäävät eläkkeelle, niin nämä ihmiset muuttavat takaisin maalle. näitä lähiöitä rakennettaessa ajatuksena oli se, että niissä asuvat ihmiset viettivät päivät töissä, ja sitten illalla palasivat tuohon suloiseen koppiin, missä sitten syötiin ja nukuttiin. Viikonloput  vietettiin maalla omien vanhempien luona, ja tuolloin oli itsestäänselvyys, että kaikki ihmiset olivat naimisissa.

Perjantaina lähdettiin kotitilalle, ja sitten sunnuntaina palattiin takaisin. Jos ihminen ei ollut naimisissa, niin se tarkoitti, että hänessä oli jotain vikaa. Kun sitten lama iski Suomeen, ja ensimmäistä kertaa työttömyyttä ei voitu purkaa vippaskonstein, niin alkoivat ihmiset erota, koska sosiaaliset paineet eroamiseen olivat suuret. Mutta tuolloin tietenkin työttömyys ymmärrettiin jonkinlaisena "stigmana", jota piti hävetä, ja samoin erityisesti se, että tuli avioero johti siihen, että ihmiset eivät enää välttämättä kehdanneet lähteä kotiin, koska se että aviomies ei enää voinut huolehtia perheen toimeentulosta sekä kulisseista oli hyvin rasittavaa.

Ja nuo yksin jääneet henkilöt viettivät silloin ensimmäistä kertaa myös viikonloppuja lähiöissä. Tuolloin syntyi se paljon puhuttu lähiökulttuuri, johon kuului kapakka sekä hieman boheemi elämäntyyli. Tietenkin kaupunkeihin oli ennenkin tullut ihmisiä maaseudulta, ja osa oli lähtenyt siksi, että he kokivat kotiseudun jotenkin ahdistavana. Mutta tuolloin 1970-luvulla oli sellainen asenne, että jos ihminen oli saanut potkut töistä, niin se tarkoitti elämän loppua. Kun ihminen jää työttömäksi, niin silloin hän voi toimia kahdella tavalla.

Ensimmäinen näistä tavoista on juoda paljon viinaa, jolloin varmaan kukaan ei sitten perään itke, ja se varmaan olisi se tie, jonka joku haluaisi tuon ihmisen ottavan. Silloin ei häntä tarvitse koskaan katsoa lähellä, eikä potkuja tarvitse koskaan perustella kenellekään muuten kuin sillä, että kyseessä on "kelvoton mies". Tuo mies tai nainen tulevat varmaan työllistämään erilaisia ammatinvalinnan ohjaajia sekä muita virkailijoita todella paljon, ja he ovat se syy, miksi esimerkiksi "aktiivinen työnhakua koskeva malli" meni läpi eduskunnassa. Mutta tuo meidän lähiömme asukas voi tietenkin valita toisin, ja tämä malli varmaan on sellainen, mistä voi sitten olla myös ylpeä, koska tuo työtön on tarttunut itseään niskasta kiinni.

Kun ihminen saa potkut, ja syynä on kouluttamattomuus, niin se tarkoittaa sitä, että silloin ei itku auta markkinoilla. Jos kapakassa tulee joku mies vastaan sanoen, että täältä ei enää koskaan nousta, niin silloin pitää hiukan valpastua, ja kysyä että "annanko tuollaisen ihmisen todella voittaa?". Tuolloin pitää aivan itse lähteä kohti opin tietä, vaikka se saattaa hieman ikävältä tuntua. Kun ihminen lähtee aikuisena oppimaan uusia asioita, niin silloin pitää olla todella korkea motiivi. Mutta kun sitten lopulta valmistuu uuteen ammattiin, joka saattaa olla se "TV:stä tuttu" insinööri tai ekonomi, niin silloin varmasti ovat suupielet korvissa. Silloin todella tuntee saaneensa aikaan jotain sellaista, mitä kukaan ei voi sitten pois ottaa. Syy miksi tuollaista ihmistä pelätään, non se, että hän on usein se, jonka kaverit ovat hylänneet. Ja halu näyttää muille on todella hyvä motiivi.

Opiskelu on asia, mikä varmaan jossain vaiheessa alkaa väsyttää, mutta kuitenkin se antaa sisältöä elämään, ja jos joku sitten haluaa "pysyä aitona", niin suosittelen laskemaan montako kertaa vuodessa itse kukin pääsee tai mahtuu taksiin, kun lähdetään jatkoille. Kaupunki on hieno paikka opiskella itselleen sellainen tutkinto, jota myös muut ehkä arvostavat. Kun puhutaan harrastuksista sekä niihin kuuluvasta "ei tutkintotavoitteisesta"  opiskelusta, niin aina välillä löytyy ihmisiä, jotka näitä kursseja oikein tyrkyttävät. Niistä saa muka kavereita, mutta kuitenkin pitää muistaa se, että tuollainen ihminen, joka näistä vaihtoehdoista puhuu katsoo usein vastapäätä olevaa ihmistä hiukan alaspäin.

Hänestä on hienoa, kun ihminen käy kursseilla, mistä ei ole mitään hyötyä, ja sitten seuraavassa tapaamisessa hän kertoo kuinka paljon rahaa tuohon sitten menee, eikä siitä ole kenellekään mitään hyötyä. Ja sitten taas otetaan itseä niskasta kiinni. Tutkintotavoitteinen koulutus ei ole mikään automaattisesti läpäistävä asia, vaan se vaatii työtä. Mutta kuitenkin pettymyksen voi jokainen kohdata myös noilla "ajanvietteeksi" tarkoitetuilla  kursseilla, joissa opetetaan esimerkiksi tanssia. Saattaa näet olla niin, että tuollainen kurssilainen kohtaa siellä torjuntaa sekä hänelle ei ehkä tanssiparia löydy. Eikä yksin harjoitteleminen ole mukavaa, jos kyseessä on paritanssi. Tutkintotavoitteisen koulutuksen läpäiseminen saattaa aiheuttaa sen, että myös tanssipari löytyy helpommin, ja aina on mukavaa sanoa olevansa esimerkiksi merkonomi tai arkkitehti, jos joku sattuu ammattia tiedustelemaan.