Se onko johtaja hyvä johtamaan riippuu siitä, mitä mittareita johtotaidon mittaamiseen käytetään.

Yllä: Luvig XIV eli "Aurinkokuningas". 

Jotkut ihmiset ajattelevat että johtaja on liike-elämän versio Ludvig XIVstä. Tuolloin yhtiötä johdetaan sellaisella periaatteella, missä yhtiön johtajan kanta asioihin on se, että "yhtiö olen minä". Yritysdemokratia on mielenkiintoinen kysymys. Johtaja joka johtaa tietenkin kantaa vastuun päätöksistään. Johtajan tehtävä tehdä mahdollisimman suurta tuottoa yhtiön omistajille. Ja pariaatteessa osakeomistus ratkaisee sen, kuka käyttää äänivaltaa osakeyhtiössä. 

Johtaja on siis johtokunnan työkalu, väline jonka kautta nuo miehet ja naiset käyttävät valtaa alaisiinsa. Eli johtaja on johtokunnan tai omistajien edustaja alaiseen nähden. Alaisen velvollisuus on totella johtajaa. Mutta alaisen ei tarvitse käyttää omaa aikaansa yhtiön asioiden hoitamiseen. Yhtiön on maksettava palkkaa siitä ajasta, kun johtaja teettää hänellä töitään. Mikäli johtaja ei saavu paikalle antamaan tehtäviä, niin silloin käy niin, että hän voi aiheuttaa suuria menoeriä omalle yhtiölleen. 

Mutta kuitenkin johtajan pitää myös tietää missä raja kulkee. Jos johtaja ei tiedä alasta tai tuotteista yhtään mitään, niin häntä vedätetään hyvin helposti. Johtajan paikkaa havittelee kovin moni. Eli jos johtaja tekee virheitä, niin hänen alaisensa eivät niitä ehkä tule korjaamaan. Jos esimies saa potkut, niin silloin johtajan paikka on yhtiössä auki. Ja alainen voi hakea tuota paikkaa itselleen. 

Eli johtajan ei ole soveliasta taputella sihteereitä takapuolelle. Nimittäin tuollainen asia on törkeää häirintää, mikä sitten on törkeä rikos. Johtamisen filosofia on siinä, että annanko alaisen selitellä jotain asiaa, vai annanko hänelle potkut? Siis miten estän alaistani muuttumasta sankariksi muiden silmissä? Sosiaaliset taidot tarkoittavat sitä, että myös muut tajuavat että yhteisön sääntöjen rikkominen saattaa vaarantaa jopa ihmishenkiä. 

Se onko johtaja älykäs tai hyvä ihmisten kanssa on asia erikseen. Me kaikki olemme ihmisiä, ja meillä on sisäisesti rakentunut sellainen tarve, että me haluamme olla mieliksi johtajille. Eli jokainen meistä syyllistyy joskus pieneen mielistelyyn. Jos johtaja kaataa kahvin meidän syliimme, niin sanomme hyvin usein "mitäs tuosta". Mutta sanommeko me sihteereille tai alaisillemme samalla tavalla jos he kaatavat meidän syliimme kahvi? Purammeko pahaa mieltämme osastopäällikköön karjumalla hänelle päin naamaa. Tai ehkä teemme niin, mutta silloin voi olla että olemme tuon osastopäällikön esimiehiä. Vai oletteko koskaan kuulleen alaisen ärjyvän esimiehelle päin naamaa? Juuri mielistely on se, mikä saattaa vääristää johtajan kuvaa omista johtotaidoistaan. 

Hän ei ehkä ole kuullut muiden kuin omien esimiestensä mielipiteitä omasta tyylistään. Ja esimies ei ehkä ole edes käynyt samassa toimistossa seuraamassa alaisensa johtajan työskentelyä. Tai kukaan ei ole koskaan edes antanut johtajalle mitään palautetta. Ja koska kukaan ei ole tuota esimiestyötä kommentoinut, niin se varmaan sitten on hyvää. Enkä ole koskaan tai hyvin harvoin kuullut alaiselta edes kysyttävä, mitä mieltä nämä ovat johtajasta. Johtajan pitää miellyttää vain omia johtajiaan. Ja jos alaiset nyt lähtevät etsimään uutta työpaikkaa, niin uusia alaisia saa sitten työvoimatoimistosta. 

Me ihmiset olemme laumaeläimiä. Me siis valitsemme ympärillemme kaltaistamme seuraa. Joten tämä on yksi syy siihen miksi murhaaja tulee usein itse murhatuksi. Hän etsii samanhenkistä seuraa. 

Siis miksi nerot eivät sovi johtajiksi, vai sopivatko he ehkä paremmin kuin joku muu? Kun ihminen on "hyvä" toisten kanssa, niin mitä se mahtaa tarkoittaa? Onko se ihminen, joka "on hyvä" toisten kanssa oikeasti johtaja, joka karjuu alaisilleen pää punaisena? Vai käyttääkö sosiaalisesti taitava ihminen toisenlaisia keinoja, kuten hienovaraista manipulaatiota, jossa hän ei yksin ota vastuuta kaikesta? Meistä jokainen on ihminen, ja jokainen ihminen omaa tietyt heikkoudet. Suurin heikkous on se, että antaa mielistelyn vaikuttaa itseen. Miellyttävältä ja mukavalta vaikuttava henkilö saa joskus jopa kokeneet johtajat hämääntymään. He saattavat päästä vaativiinkin tehtäviin ilman mitään sen suurempia taitoja. Ja sitten seuraa ongelmia. 

On suuri virhe lähteä ajattelemaan asioista siten, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin itse on. Jos ihminen ajattelee että hänen alaisensa ovat massaa, käyttöesineitä joiden tunteista ei tarvitse mitenkään välittää, niin hän on jossain vaiheessa menevä tietyn rajan ylitse. Tuo raja on se, mitä Vikingit kutsuivat nimellä "Fenrir". Se tarkoittaa sitä, että lopulta autoritarinen johtaja menee yli rajan, missä toinen ei voi hillitä omaa vihaansa. Jos ihminen simputtaa toista jatkuvasti, niin hän sitten jossain vaiheessa joutuu tilanteeseen, missä toisen reaktiot ovat väkivaltaisia myös esimiestä kohtaan. 

Siinä hyvä kysymys. On kaksi tapaa käyttää valtaa. Toinen vallankäytön tapa on avoin johtajuus, joka varmaan imartelee meistä jokaista. Ja sitten on manipulointi, joka perustuu erilaisiin psykologisiin kikkoihin. Yksi niistä on se, että ihminen saattaa kertoa olevinaan jonkun "itseään koskevan" muka nolon jutun, jolla hän luo kuvaa inhimillisestä johtajasta. Mutta kuten tiedämme, niin johtamisen suurin ongelma on siinä, että millä mitataan hyvä johtaja? 

Onko hyvä johtaja ihminen joka tekee loistavaa tulosta, ajaa itsensä ja alaisensa vatsahaavaan, ja sitten tuo suuria voittoja niille, joita hänen pitää edustaa. Riippuu näkökulmasta. Alainen ei aina pidä siitä samasta asiasta kuin esimies. Ja yhtiön omistajat taas palkkaavat johtajia jotka tuovat heille tulosta. Siis hyvän johtajan määritelmä riippuu siitä, mistä suunnasta johtajuutta katsotaan. 

Onko itsenäinen, miellyttävä, älykäs ihminen hyvä johtaja? Siinä hyvä kysymys. Se riippuu siitä mitä johtajalta edellytetään. Edellytetäänkö sitä, että johtaja käyttää valtaa vain jonkun institution kautta, eli liike-elämässä tuo tarkoittaa sitä, että johtaja saa kaikki tulonsa jostain yhdestä lähteestä kuten tietystä yhtiöstä. Sanotaan että esimerkiksi Neuvostoliitossa suuri keskinkertaisuus johti Stalinin aikaan muita keskinkertaisuuksia. Se että keskinkertaisuus nousee johtajaksi luo usein kuvan siitä, että johtajuus on kaikkien meidän "juttu". 

Oikeastaan Stalin on hyvä esimerkki johtajasta, jonka asemaa voi periaatteessa kuka vain hakea. Mutta päätöksen siitä pääseekö henkilö johtamaan tekee joku politbyroon keskuskomitean nimellä kulkeva instanssi. Eli päästäkseen johtamaan pitää ihmisellä olla hyvät suhteet muihin johtajiin. Ja jos sitten suoraan siirrämme Neuvostoliiton mallin yritysmaailmaan, niin yhtiön johtokunta on samassa asemassa kuin politbyroon keskuskomitea. Suurimpien yhtiöiden johtoon on paljon hakijoita, ja tietenkin päästäkseen haastatteluun pitää ihmisellä olla suhteita sekä meriittiä. Haastatteluun otetaan vain niitä, joilla on suosittelijoita sekä suosituksia. 

Joidenkin ihmisten mielestä johtajan tulee olla vihattu. Se tietenkin tekee hänestä riippuvaisen asemastaan sekä kaiken maailman turvamiehistä. Todellisuudessa vain johtaja jolla on loistavia suhteita toisiin johtajiin yli yhtiöiden rajojen voi tehdä hyvää rahallista tulosta. Sanotaan että huippujohtajat ovat jo harjoittelussa päässeet harjoittelemaan johtamista. Tässä sitten tietenkin me voimme kysyä, että miksi kaikki johtajat ovat Amerikassa käyneet Princetonia ja Harvardia? Noissa yliopistoissa opintovuosi saattaa olla satojen tuhansien arvoinen. 

Mutta mistä nuo ihmiset maksavat? He maksavat paitsi opetuksesta, niin myös suhteista. Opiskelun aikainen suhde jonkun ison pomon poikaan tai tyttäreen takaa sen, että ihminen pääsee aloittamaan uransa suurempien johtajien alaisuudessa, ja se takaa sitten sen että he voivat heti uran alussa antaa isojen tunnettujen päälliköiden suosituksia. Ja liike-elämässä merkitsee erityisesti se, että kuinka suuren rahamäärän henkilö on tuonut yhtiölle. 

https://bigthink.com/business/why-your-smartest-colleagues-are-virtuoso-manipulators/

Miksi tietojärjestelmien käyttöönotto tapahtuu, vaikka järjestelmä ei ole valmis?

 

Tässä on taas mediassa keskusteltu Apotista. Eli kyseessä on HUSn uusi ja upea tietojärjestelmä, josta tuli samalla myös vähän apea työkalu. Apotti on kärsinyt aina jonkinlaisista ongelmista, ja sen väitetään maksaneen jo 1,5 miljardia veronmaksajien rahoja. Mutta vaikka tuota järjestelmää on koko ajan väitetty keskeneräiseksi, ja toimimattomaksi, niin silti se on käytössä. 

Tämä Apotti ei ole ainoa järjestelmä, joka on otettu käyttöön vaikka se on osoittautunut keskeneräiseksi. Oikeastaan monia muitakin asioita maassamme tehdään, jotka ovat joko turhia tai sitten ne ovat jotenkin muuten sellaisia, että niistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Siis miksi ihminen toimii vastoin omaa etuaan? Vastaus on ehkä sellainen, että me emme sitä aina halua kuulla. Toimimattomasta järjestelmästä luopuminen olisi sellainen asia, että silloin tuota asiaa ajava henkilö myöntää tehneensä virheen. 

Virheen myöntäminen on asia, mikä ei koskaan ole ilmeisesti kovin helppoa. Kun päätös asiasta on tehty, niin missään nimessä ei tuota päätöstä voi kukaan perua, tai sitten johtaja menettää kasvonsa. Eli maassamme ei koskaan edes kukaan yritä myöntää sitä, että on saattanut tulla tehtyä vääriä päätöksiä, tai sitten on esimerkiksi unohdettu että lääkärin työ ei ole aivan samaa, kuin jonkun varastokirjanpidon rakentaminen. Varastokirjanpito vaatii vain sitä, että tiedetään mistä mikäkin tavara on haettu, ja mihin se on menossa. Tuorevaraston kohdalla tietenkin pitää muistaa tuoreus-säädökset. 

Mutta kun puhutaan lääkärien käyttöön tarkoitetusta ohjelmistosta, niin se on vähän vaikeammin toteutettavissa kuin joku varastokirjanpito. Siis tietenkin esimerkiksi se kuka lääkäri on hoitanut, mitä tehtiin ja mitä pitää tehdä ovat asioita, joita tuosta ohjelmasta pitää löytyä. Mutta sitten kun muistellaan sitä, että lääkäreillä, ja hoitajilla on erilaiset oikeudet potilaiden tietoihin, niin tämä ohjelmointi muuttuu hiukan työläämmäksi. Samoin on olemassa miljoona muutakin asiaa, joita pitää tietää, kun lähdetään rakentamaan potilastietojärjestelmää. 

Eli mistä esimerkiksi tarkastetaan se, että saako lääkäri ottaa potilaan vastaan, tai että kuka saa tehdä mitäkin voivat olla hyvin hankalasti toteutettavissa käytännössä. Siis vaikka ohjelmoijat olisivat kuinka loistavia varastokirjanpito-ohjelmia tehneet, niin sellaisten ohjelmien rakentaminen, jotka vaativat tiettyjä protokollia sekä joissa käsitellään erittäin luottamuksellista tietoa ovat hiukan monimutkaisempia toteuttaa kuin varastokirjanpito. Samoin tietenkin esimerkiksi se, mitä tietoja työkaverit sekä oma esimies voivat etsiä pitää muistaa rajata. Tai seuraukset voivat olla hyvin noloja vähän jokaiselle. 

Siis miten esimerkiksi lääkärissä käyntejä koskeva salassapitovelvollisuus taataan? Eli onko esimerkiksi hoitotyön esimiehellä lupa tarkastella alaistensa tietoja miten huvittaa. 

Salassapito on asia, mikä aina välillä nousee pintaan. Jos ihminen menee lääkäriin, niin hän tuskin haluaa että kaikki muut tietävät, mitä hän lääkärissä tekee tai mitä sairauksia hänellä on. Mutta sitten aina välillä eteen tulee esimerkiksi psyykkiset oireet. Eli pitääkö esimerkiksi juuri psykiatristen oireiden kohdalla tuollainen asia tulla hoitotyön esimiehen tietoon? 

Siis suurin osa psykiatrisista potilaista ei ole mitenkään vaarallisia, mutta toisaalta taas psykiatriset oireet voivat olla merkkejä vaarallisuudesta. Kyse ei ole nimittäin kovin helposta aiheesta. Jos ihminen käyttäytyy huomiota herättävästi, niin hän saattaa pelottaa potilaita. 

Jos henkilö ei luonteensa tai käytöksensä puolesta sovi hoitotyöhön, niin hänelle pitää sanoa tuo asia. Sekä samalla ohjaamaan hänet sellaiseen työhön, jossa noita hyvin ikäviäkin asioita kuten touretten syndroomaa, ADHDtä tai muita jonkun mielestä epänormaaleja asioita siedetään. Psykiatristen diagnoosien ongelma on siinä, että ne leimaavat ihmistä. Esimerkiksi maksasyöpä tai keuhkosyöpä, joista monet tapaukset ovat huonoista elämäntavoista johtuvia ovat jostain syystä paljon hyväksyttävämpiä sairauksia kuin erilaiset psykiatriset sairaudet. 

Esimerkiksi koko elämänsä tupakoinut keuhkosyöpäpotilas voi toivoa, että muut käyttävät kasvomaskia hänen lähellään. Mutta annas olla, kun joku ADHD potilas sanoo, että voisitteko puhua vähän hiljempaa, kun hänellä on keskittymishäiriö. Tuolloin ei tämä pyyntö saa mitään vastakaikua. Tai jos ADHD potilas nyt toivoo että hän voisi vähän kävellä jossain käytävällä, niin tähän asiaan ei voi kukaan missään edes kuvitella suostuvansa. Mutta tupakkatauon saa ilmeisesti jokainen sellaisen haluava pitää.

ADHD potilaan kävely käytävällä on asia, mikä vie turhaan työaikaa, mutta tupakkatauko on sen sijaan tarpeellinen osa työpäivää. Mutta ehkä siellä tupakkapaikalla tehdään Exceliä siinä tupakoinnin lomassa. Ja tuo aika käytetään muutenkin siihen, mistä työnantaja maksaa. 

Samoin pitää sanoa, että se että toinen ihminen ei ole esimerkiksi esimiehen mielestä sopiva vaikkapa vanhusten hoitajaksi, ei tarkoita sitä että hän on kaikkiin mahdollisiin asioihin epäsopiva. Samoin kun äsken kirjoitin epänormaali, niin silloin tietenkin voidaan kysyä, että kuka oikeastaan päättää siitä mikä on normaalia ja mikä ei. Samoin pitää huomioida se, että ihmiselle ei saisi loputtomiin aiheuttaa pettymyksiä, eikä kenenkään tarvitse mitä hyvänsä kestää. 

Mutta samalla pitää muistaa että myös psykiatrisella potilaalla on oltava joku oikeusturva. Eli kaikkien ei tarvitse tuota asiaa tietää. Psykiatrinen diagnoosi on ihmiselle valtava taakka, varsinkin kun siitä kerrotaan vain niitä parhaita paloja. Siis nykyään esimerkiksi ADHD diagnoosit ovat yleisiä, ja tuota tilaa pidetään paljon yleisempänä kuin mitä niiden on uskottu olevankaan. 

Kuitenkin meidän maailmassamme erilaisuutta jostain syystä syrjitään. Eli sanotaan että ihmisen pitää olla jotenkin normaali, jotta hän saa työskennellä esimerkiksi terveydenhuollossa. ADHD-potilaan järjessä tai älykkyydessä ei ole mitään vikaa. Mutta jostain syystä noita henkilöitä poistetaan hyvin helposti hoitotyön parista. Samoin ADHDsta kärsivä henkilö voi joutua muita useammin kiusaamisen kohteeksi. Tuolloin ADHDta pidetään ikään kuin asiana, joka oikeuttaa muita kiusaamaan tuota henkilöä, joka ei täytä normaaliuden määritelmää. 

ADHD on tarkkaavaisuushäiriö, ja esimerkiksi autismin kirjo voi pahentaa tuota asiaa. Mutta kuitenkin vaikka puhutaan esimerkiksi siitä, että ADHDhen on lääkitys, niin jostain syystä vain mieleen tulee että ADHD- sekä autismin kirjosta kärsivän henkilön pitäisi saada myös positiivista palautetta siitä, että hän yrittää olla sosiaalinen. Se että ihminen on "kato tossa toi menee" tai "se outo tyyppi" niin silloin en usko että kyse on missään nimessä tilanteesta, jossa henkilö motivoituu edes lähestymään muita. 

Aina välillä sanotaan, että jos henkilö eristäytyy jatkuvasti, niin silloin pitää ottaa selvää siitä, onko eristäytyminen henkilön itsensä päätös, vai estävätkö muut hänen yrityksensä tehdä tuttavuutta? Jos ensimmäinen kommentti koulun pihalla on "painu V***" ja pari iskua naamaan, niin silloin henkilö ehkä ei enää jossain vaiheessa edes halua tehdä tuttavuutta. Siis onko kyseessä oikeasti ADHD vai onko kyse siitä, että yksin oleva henkilö on koulukiusattu, joka pelkää muiden seuraa pitää oikeasti selvittää. 

ADHD:n taakse voidaan aina paeta, ja pakottaa oppilas vaihtamaan koulua. Mutta se ei tarkoita sitä, että kiusaaminen on sillä sovitettu. ADHD on asia mikä varmasti on aina välillä aiheuttanut keskusteluja. Mutta jos sitten puhutaan siitä, että henkilöllä on ADHD tai joku muu ikävä asia kuten touretten syndrooma, niin silloin hän tarvitsee erityistä tukea esimerkiksi juuri sosiaalisten taitojen tai sosiaalisuuden kohdalla. Autisti joutuu tekemään paljon tavallista enemmän töitä jotta hän edes uskaltaa aloittaa keskustelun. Tietenkin lääkehoito voi olla kannattava asia, mutta samalla pitäisi myös lähteä siitä, että henkilö tarvitsee myös positiivista palautetta sosiaalisuudestaan. 

https://yle.fi/uutiset/3-12553749

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tarkkaavaisuus-_ja_ylivilkkaush%C3%A4iri%C3%B6

https://fi.wikipedia.org/wiki/Touretten_oireyhtym%C3%A4

https://yhteisojahistoria.blogspot.com/

Miten usein ihminen on leimattu heikkolahjaiseksi väärin perustein?

Kohta on syksy, ja moni ihminen aloittaa koulun joko oppivelvollisena tai sitten omaehtoisessa opiskelussa. Siis voidaan sanoa että peruskoulu on maassamme lähes pakollinen, jos haluaa päästä johonkin koulutukseen, ja tässä puhun myös työelämäkursseista. Koulukypsyystesti on asia, mikä aina välillä puhuttaa ihmisiä. Tuossa testissä etsitään heikkouksia, ja siinä sitten on monen ihmisen itsetunto maan raossa, kun hän kuulee vain negatiivisia asioita itsestään. Itse olen sitä mieltä, että ihmisen pitäisi kuulla myös positiivisia asioita itsestään. 

Eli maailmassa ei ole yhtään ihmistä, jossa olisi pelkkiä heikkouksia. Siis miksi missään testissä tai sen purkutilaisuudessa ei koskaan puhuta siitä mitä vahvuuksia tai positiivisia asioita ihmisestä löytyy. Vain niistä negatiivisista asioista keskustellaan. Samoin esimerkiksi media täyttyy tarinoista, joissa alkoholistin lapsi päätyy juomaan, tappaa perheensä ja päätyy sitten johonkin jokeen. Siis tuokaan ei ole aivan tyypillinen alamaailman miehen tarina, mutta miksi koskaan ei todellisuudessa haastatella ihmisiä, jotka ovat päässeet alkoholismista eroon ja aloittaneet uuden elämän suuressa ja romantisoidussa työelämässä? 

Tässä aamulla luin netistä jutun "heikkolahjaisesta" romanimies Mertsistä, joka on korkeakoulumies, eli hän valmentaa projektipäälliköitä Haaga-Heliassa. Tässä itse muistelen joskus tavanneeni vastaavia tapauksia, missä "heikkolahjainen" on päätynyt esimerkiksi asianajajaksi tai muuhun melko vaativaan tehtävään. Miten usein nimenomaan vähemmistöön kuuluva määritellään heikkolahjaiseksi, siksi että lääkärillä tai kuka määrityksen nyt tekeekään on yksinkertaisesti ennakkoluuloja? 

Kun ihminen otetaan huostaan, niin jostain syystä hän kohtaa ehkä tavallista useammin ihmisiä, joiden mielestä hänestä pitää löytää vain niitä negatiivisia asioita. Saattaa olla että häntä käytetään jatkuvasti jossain testeissä, jotta papereihin saadaan jotain diagnooseja. Tuo asia voi johtua siitä, että huostaanottopäätöksen tekijä voi kokea syyllisyyttä siitä, että hän on ehkä tehnyt hätiköidyn päätöksen, tai sitten hän on ehkä odottanut liian kauan. Tai ehkä hän on valinnut väärän perheen sijoituskodiksi. Ja sitten hän ehkä haluaa alitajuisesti etsiä syytä huonoon koulumenestykseen siitä, että lapsi on jotenkin vammainen tai erilainen. 

Jos sijoitusperheen vanhemmat ovat kouluttamattomia, niin he eivät ehkä osaa kannustaa lasta opiskelemaan. Samoin jos tuon perheen tuttavapiirissä on paljon samanlaisia ihmisiä, niin se tietenkin saattaa vaikuttaa negatiivisesti nuoren kehitykseen, koska henkilö joka ei ole kouluja käynyt omaa usein jyrkempiä ennakkoluuloja kuin ihminen joka on käynyt kouluja. Se asenne, että "et kuitenkaan osaa" varmaan lannistaa halua opiskella. jos perhe on kouluttamaton, sekä omaa alkoholiongelmia, niin silloin se aiheuttaa syrjimistä. Jos perhe on lisäksi romani- tai muuhun vähemmistöön kuuluva, niin se aiheuttaa tupla-syrjintää. Ja tuolla sitten joudutaan kierteeseen, missä negatiivinen palaute saa aikaan kehän, joka johtaa helposti kierteeseen, mikä vie pahimmillaan puliukkojen joukkoon. 

Jatkuva negatiivinen palaute saa aikaan sen, että henkilö ei edes uskalla enää hakea töitä. Eli varmaan joskus joku sosiaalivirkailija huomaa, että hän on tehnyt virheen valitessaan esimerkiksi sijoitusperhettä. Ja silloin saatetaan lähteä tekemään diagnoosia, jossa ihminen todetaan vähälahjaiseksi. Se ikään kuin pelastaa tuon virkailijan eikä hänen tarvitse myöntää virhettä. 

Ja miten vaikeaa sitten on myöntää tuota virhettä? Eli varmaan kyse on väärästä diagnoosista, jos ihminen opiskelee tai kouluttaa esimerkiksi Helsingin yliopistossa tai jossain ammattikorkeakoulussa taskussaan ne paljon puhutut "heikkolahjaisen paperit". Tietenkin kaikki sanovat, että "tässä taas on yksittäistapaus, jota ei pitäisi yleistää", ja että menestystarinat peittävät suuren kokonaisuuden. Mutta eikö terveydenhuollossa kaikkien ihmisten pitäisi olla yksilöitä? 

Eikö jokaisen ihmisen hoito ole yksilökesteistä, vai olenko täysin väärässä? Jos ajatellaan esimerkiksi romaneja, sekä punkkareita ja muita sellaisia ihmisiä, joiden arvot tai asenne ei satu jotain "vanhempaa herraa" miellyttämään, niin heitä on helppo lähteä syrjimään. 

Siis tuo "vanhempi herra" on sellainen virtuaalinen hahmo, jota ei koskaan kukaan ole tavannut, mutta johon aina joku on vedonnut, kun henkilö poistetaan esimerkiksi ostoskeskuksesta ilman mitään näkyvää perustetta.  Jokainen ihminen joka poikkeaa muista kohtaa jossain elämänsä vaiheessa syrjintää. Ja esimerkiksi romanitaustaisten henkilöiden kohdalla on ikään kuin kehotettu lopettamaan koulunkäynti "koska siitä ei mitään tule". Eli koulussa kiusaaminen on ollut erittäin rankkaa. Kun ajatellaan tilannetta missä henkilö on kohdannut syrjintää, niin hän saa silloin varmasti erittäin suuren kipinän mennä opiskelemaan sitä virallista ammattia. 

Vaikka aina välillä puhutaan siitä, että omaehtoinen opiskelu on asia, mikä vie vähäksi aikaa esimerkiksi tulot todella alas, niin kuitenkin voidaan sanoa, että opiskelu on asia, mikä takaa tiettyjä asioita. Se mikä sitten varmaan myös kiinnostaa on se, että jos ihminen nyt on sitten sattunut esimerkiksi olemaan joku syrjitty, kiusattu sekä muutenkin alistettu siivoojan poika tai tyttö, ja hän on sattunut opiskelemaan esimerkiksi ekonomiksi, niin silloin saattaa käydä niin, että tuollainen henkilö voi olla entisten kiusaajien edessä aivan uudessa hahmossa, ja silloin saattaa edessä olla pieni keskustelu siitä, miten työtä voisi tehdä vähän paremmin. 

Se mikä sitten varmaan myös kiinnostaa on se, että henkilö joka saa huonon kokemuksen esimerkiksi niistä paljon puhutuista duunarien töistä varmaan haluaa ainakin tehdä jotain muuta. Ja huonot kokemukset ovat asioita, jotka varmaan motivoivat kaikkia tekemään asioita, jotka ovat oman mukavuusalueen ulkopuolella. Tässä mieleen vain tulee se, että henkilö joka istuu kaiket päivät jossain kaljaremmissä on kokenut tuon asian niin positiivisena, että hän haluaa sitä tehdä jatkuvasti, ja siinä sitten vanhemmat voivat olla ylpeitä tuosta jälkikasvustaan. 

Kun ajatellaan esimerkiksi koulukypsyystestejä sekä kaikkia muita vastaavia asioita, niin silloin meidän pitää kysyä yksi asia: miksi niissä testataan vain heikkouksia? Kun ihminen tulee kouluun tai häntä testataan työelämää varten, niin olisi joskus mukavaa lukea myös siitä, että mihin ihminen kykenee. Jos kaikki testit ovat sitä varten, että niissä etsitään vain heikkouksia, eikä vahvuuksia tai positiivisia asioita huomioida ollenkaan, niin se kyllä varmaan vetää mielen matalaksi. Jos ajatellaan esimerkiksi heikkolahjaisuutta, niin onko oikeastaan koskaan kukaan ajatellut, että joku on voinut olla poissa jostain koulukypsyystestistä, jolloin arvosana testissä on nolla? 

Tai sitten henkilö on suutuspäissään tai jostain muusta syystä palauttanut tyhjän lomakkeen, niin silloin varmaan myös arvosana on nolla. Kun koulukypsyyttä arvioidaan, niin silloin tietenkin pitäisi ottaa huomioon myös lapsen koulussa osoittama menestys. Siis jos hän nyt vaikka osaa istua paikallaan eikä jokainen numero ole nelonen, niin silloin hän varmaan koulua pystyy käymään. Mutta kuten tiedämme, niin kaiken maailman ADHD- yms. diagnoosien keskellä voisimme ehkä joskus vähän miettiä sitä, että millainen tulevaisuus ihmisellä oikeasti on. 

Kun jatkuvasti puhutaan siitä, että kuinka sitä tai tätä koulutetaan liikaa, tai sille tai tälle on tarvetta, tai ihmisen pitää olla tuota tai tätä, niin silloin unohdetaan se, että varmaan mielen vetää aika matalalle, jos henkilö ensimmäisellä luokalla ilmoitetaan, että koulu jää sitten tähän eikä muuhun kuin siivoojaksi ole mahdollisuuksia. Eli kuten tiedämme, niin opiskelu tai koulutuspaikka on ihan itsestä kiinni. Tai siis siitä kiinni, että kuinka paljon viitsii töitä tehdä. Se että jos joku paikka on todella vaikeasti saatavissa, niin se ei tarkoita, etteikö unelmia saa olla. Jos ihminen haluaa asianajajaksi tai lääkäriksi, niin hän haluaa silloin ammattiin, johon on vaikea päästä. 

Saattaa olla että hän ei ehkä pääse noihin ammatteihin, mutta jos hän ei viitsi lukiota tai mitään muutakaan koulua käydä sekä jättää peruskoulun kesken, niin silloin hän ei aivan varmasti voi edes päästä yrittämään sisään yliopistoon tai muuhunkaan kouluun. Mutta jos ajatellaan ettei se lääketieteellisen tiedekunnan ovi avautunut, niin silloin voi myös katsella niitä muita tiedekuntia kuten esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellistä,  käyttäytymistieteellistä tai valtiotieteellistä tiedekuntaa tai jotain muuta katsella, jos sieltä vaikka löytyy niitä ihan omia juttuja. 

Mutta kuten olen usein sanonut niin se on ihan itsestä kiinni, jos haluaa tehdä asioita toisin kuin muut. Tietenkin ihminen voi aina päästä kaljaremmiin istumaan, mutta varmaan meistä jokainen toivoisi ainakin sitä, että omalla jälkikasvulla olisi vähän korkeammat tavoitteet, vaikka toki puhtaanapitoalalla olisi töitä tarjolla. Siivooja voi olla loistava uravalinta, mutta joskus jollekin käy niin, että huonon palautteen takia hän haluaa siirtyä siihen omaehtoisen opiskelun kautta saatavaan ammattiin sekä siihen työtehtävään, mikä noihin ammatteihin liittyy. 

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/laakarin-lausunnossa-mertsi-arling-oli-erittain-heikkolahjainen-romanipoika-yha-han-ihmettelee-kuinka-hanesta-tuli-korkeakoulun-mies-lasiseinaisessa-tyohuoneessa