Uusi iloinen työelämä.

Uuden iloisen työelämän suuri megatrendi on se, että jos työntekijä ei löydä työtä koko ajaksi, niin hänet voidaan saman tien erottaa. Jos työntekijän työpäivään kuluu 50% niin sanottua tyhjää aikaa, niin silloin työnjohtaja etsii toisen työntekijän, jonka työpäivään kuuluu 50 prosenttia miettimiseen, ja sitten työtehtävät siirretään tuon toisen työntekijän vastuulle. Tai jos joillakin työntekijöillä työpäivään sisältyy 25% tyhjää tai “ei tuottavaa” aikaa, niin nuo tehtävät jaetaan heille. Ja tuo jonka päivästä 50% kuluu luovaan taukoon saa sitten lähteä etsimään uusia haasteita. Tämä on tietenkin työn tehostamista, mutta samalla se vie työpaikasta luottamuksen. 

Jos ihminen kokee jatkuvasti niin, että hänen pitää koko ajan olla toista parempi tai että koko päivä kilpaillaan sillä, että kuka tekee mitä, niin se sitten aiheuttaa haluttomuutta auttaa toisia. Kun ihminen kokee että hän kouluttaa kilpailijaa itselleen, eli henkilöä joka ehkä aiheuttaa hänelle itselleen erottamisen, niin se tietenkin saa aikaan sen, että voidaan epäillä hänen ehkä jättävän jotain keskeistä pois. 

Se että ihmiset eivät enää muuten keskustele kuin silloin, jos toisia pyydetään siirtymään jotta joku pääsee vessaan, niin silloin työntekijät kokevat varmaan työnsä jotenkin stressaavaksi. Työpaikan tehtävä ei ole olla sosiaalitoimisto, eikä työaikana saisi istua kahvilla liian kauaa, koska työnantaja maksaa ajasta jonka työntekijä viettää toimistolla tai työtehtävien parissa. Se että esimerkiksi läppäri on lisänäppäimistön päässä auki, antaa johtajille valmiuden katsella mitä alainen koneellaan puuhaa. 

Nimittäin jos työnjohtaja istuu koko ajan olkapään takana hengittämässä niskaan, niin osaamaton työntekijä voi silloin piiloutua sen taakse, että häntä häiritsee se, että toinen hönkäilee niskaan. Työnjohdon velvollisuus on etsiä työntekijät, jotka eivät osaa työtään. Ja sitten tietenkin pitää selvittää, että miten tuo henkilö on työhönottajat vakuuttanut. 

Samalla tavalla tekoäly assistentti voi valvoa sitä, millä kotisivuilla käyttäjä viihtyy. Ja tietenkin työpaikan koneet ovat työtehtäviä varten, ja ne ainakin pitäisi laittaa lukkoon kun sovittu työaika päättyy. Työpaikan sähköposti ei ole siis sitä varten, että sen avulla rekisteröidytään kaiken maailman pelisivuille. Vaan se on pelkästään työn tekemistä varten, ja omat asiat pitäisi hoitaa oman sähköpostin kautta. 

Jos puhutaan itsenäisestä- tai autonomisesta työstä, niin silloin kehyksen pitää olla aina työtehtävien suorittamisessa. Ja muut tehtävät tehdään sitten joskus muulla ajalla, jota ei tuo työnantaja maksa. Jos työaika kuluu muiden kuin työtehtävien parissa, niin silloin kannattaa miettiä uutta työpaikkaa. Kun tehdään työtä, niin silloin fokuksen pitäisi olla ensisijaisesti oman työn tekemisessä niin hyvin kuin mahdollista. 

Koskaan ei saa ajatella, että työn voisi tehdä paremmin. Tai ainakaan tuota ajatusta ei saisi suoraan tuoda kenenkään muun tietoon. Kommunikaation puute sekä pelko siitä, että ihminen tekee jotain väärin saa tietenkin aikaan lieve-ilmiöitä. Yksi niistä on se, että henkilö ei ehkä uskalla kysyä neuvoja, jos hän ei jotain osaa. Samoin se että työpaikalla on jatkuva kilpailu tekee työn jatkuvuudesta ongelmallisen. Työntekijät jatkuvasti vaihtavat työpaikkaa, tai tekevät esimerkiksi koodaustyötä vain kerran elämässään, niin mistä saadaan sitten vanhoja kokeneita työntekijöitä opastamaan nuorempia? 

Ja miten ylipäätään ketään voidaan motivoida jakamaan omaa tietämystään sekä osaamistaan, jos hänen hyvin tehty työnsä johtaa siihen, että työntekijä on saman tien kortistossa, niin kuinka hän sitten tekisi työnsä kunnolla? Tuo asia on tullut esiin kun tekoälyä koulutetaan. Tekoälyn kohdalla hyvin tehty koulutus on saattanut merkitä kouluttajan siirtymistä suoraan kortistoon. 

Kun puhutaan tekoäly assistenttien käytöstä, niin niiden käyttöä ei vain voi estää. Eli jokainen meistä voi ottaa oman kännykän taskusta, ja sitten pyytää sovellusta tekemään asioita puolestaan. 

Viimeksi saimme lukea siitä, kuinka eräs ICT- ja tietoturva-alan suuri vaikuttaja päätti vaihtaa työpaikkaa, ja uusi pesti löytyi sieltä kilpailijan tarjoaman työpöydän takaa. Eli melko upean pestin tuo henkilö sai, ja tietenkin ansioluettelo näyttää todella upealta. Kuitenkin tuo siirtyminen kilpailijan palvelukseen saa aikaan ajatuksen, että oliko siellä edellisessä työpaikassa eri henkilö johdossa, tai pystyykö hän ehkä pitämään edellisen työpaikan salaisuudet omana tietonaan uudessa ympäristössä. 

Siis tämä ei ole mikään syytös tuota ihmistä kohtaan, vaan itse asiassa kysymys on yleisestä tätä trendiä koskevasta kysymyksestä. Eli kun ihminen siirtyy kilpailijan palvelukseen, niin onko syynä tuohon palkkaamiseen oikeasti johtamistaidot, vai onko se ehkä se mitä hän on edellisessä työpaikassaan tehnyt? Kyse on nimittäin siitä, että kuinka paljon kilpailulainsäädäntöä sekä tietosuojalakeja ja tekijänoikeuksia saa ylipäätään venytellä? Tietenkin kyseessä on oikeasti aivan lainmukainen siirtymä toisen yhtiön palvelukseen, mutta kuitenkin jossain tapauksissa mieleen tulee se, että voiko vanha työsuhde vaikuttaa ihmisen toimintaan uudessa paikassa? 

Kun olemme töissä niin emme ole koskaan eri ihmisiä kuin kotona. Kun yritämme puhua esimerkiksi siitä, että miten mukava työpäivä oli, niin tietenkin silloin pitää myös vastapuolella olla ihminen, jolla on halua ja jaksaa kuunnella sitä litaniaa, kuinka “pomo taas tänään teki sitä ja tätä”. Ja ilmeisesti myös tuolla pöydän toisella puolen istuvalla henkilöllä on omat ongelmansa. Hän myös käy mitä suurimmalla todennäköisyydellä töissä. Ja hänenkin pitäisi sitten purkaa omia surujaan kotonaan. 

Jos hän taas on kotirouva, niin tietenkin hänelle on voinut tulla kiistaa naapurin kotirouvan kanssa esimerkiksi siitä että kumpi saa ensin ripustaa pyykit narulle. Myös tuollaisessa tapauksessa ihminen saattaa hiukan haluta avautua tuosta tilanteesta. 

Tietenkin on paljon ihmisiä joilla ei kotona ole ketään jolle puhua. On yksin asuvia, joiden sosiaalinen elämä liittyy paikalliseen pubiin sekä ehkä jääkiekkoon. On ihmisiä joiden kumppanit eivät halua kuulla päivästä päivään samoja asioita, “kun olisi vähän omiakin asioita tehtävänä”. Tai “en vain joka päivä jaksa”, on vastaus kun toinen yrittää hiukan purkaa huonoa oloaan. Nuo äskeiset ovat niitä paljon puhuttuja vakio vastauksia, joita markkinoidaan jossain lehdessä. 

Kukaan ihminen ei varmaan halua olla myöskään likasanko, jonne kaadetaan kaikki huono olo, minkä toinen vain mielestään löytää. Työaika ei ole muuten myöskään aikaa, jolloin käydään läpi asioita, joiden kanssa on kotona painiskeltu. Mitä tehdään jos ihminen ei vain kerta kaikkiaan löydä sitä aikaa, tai mitä tehdään silloin jos asiat vain kalvavat mieltä? Kannattaa varmaan hakeutua psykiatrille, joka sitten osoittaa ystävällisesti hymyillen sairaslomaa. No tuo sairausloma voi olla lyhytaikaisena vaikka mahdollisuus järjestää omia asioita, mutta mitä sitten jos se kestää vuosia? Eli sairasloma, tai “saikku” on asia joka saattaa aiheuttaa stressiä sekä masennusta ja myös oman itsetunnon luhistumista. Eli mitä eläkeläisten pitäisi vastata kun joku kysyy, että “mitä muuten teet elääksesi”? 

Siinä varmaan sitten tehdään kaikkiin hyvä vaikutus, kun sanotaan että eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Siinä voi sitten mielenmaisema muuttua hyvin erilaiseksi kuin haluamme uskoa. Eli meidän elämämme pyörii pitkälti työelämän ympärillä. Se että ihminen ei saa edes hakea töitä varmaan aiheuttaa syrjäytymistä sekä syrjimistä. Vaikka eläkkeelle siirtyminen voi olla joidenkin mielestä helppo vaihtoehto, niin se ei ehkä koskaan paranna eläkkeelle määrätyn nuoren henkilön elämänlaatua. Hän saattaa eristäytyä muista, hän ei ehkä edes uskalla hakea seuraa, ja kuka nyt lähtee mielenterveyskuntoutujan matkaan? 

Siis jokainen mielenterveyskuntoutuja on ihmisten silmissä potilas, jota ei ainakaan kovin usein haluta palkata. Kun puhutaan mielenterveydestä niin silloin meidän pitää muistaa sekin asia, että nuo henkilöt ovat jotenkin väliinputoajia. He eivät ole tarpeeksi sairaita tai vammaisia, että he saisivat sen takia myötätuntoa. He eivät myöskään ole kuulemma tarpeeksi terveitä tekemään töitä. Mutta kuten tiedämme, niin he saavat varmaan eläkettä, jonka turvin voidaan kattaa niitä jokapäiväisiä kustannuksia. Tuon eläkkeen suuruus ei ole kovin suuri. Mutta sen pienen eläkkeen toivotaan riittävän kaikkiin kustannuksiin, ja kaikki asiat maksavat kotonaan asuvalle potilaalle saman verran kuin muillekin. 

Carpe diem (“poimi päivä”) eli hetkessä kiinni. Kun ihminen kohtaa mahdollisuuden, niin hänen pitää ottaa tuosta mahdollisuudesta kiinni. Hän voi tietenkin jättää noita mahdollisuuksia käyttämättä, mutta samalla hän ei tietenkään voi saada sitä, mitä tuo mahdollisuus hänelle tarjoaa. 

Eli jos yritän niin voin epäonnistua. Mutta jos en yritä niin, silloin en voi varmasti saavuttaa mitään. 

Mielenterveyskuntoutujan ongelma on siinä, että monissa väkivalta- ja henkirikoksissa mainitaan esimerkiksi skitsofrenia. Viina ja huumeet eivät varmaan ole aiheuttaneet yhtään pahoinpitelyä tai puukotusta maassamme. Eli esimerkiksi amfetamiinin sekä alkoholin yhteisvaikutusta ei edes yritetä käyttää hyväksi jossain rikosuutisessa. Mutta annas olla kun jollain on skitsofrenia. Sen skitsofreenikon tekemän henkirikoksen olisi varmaan joku voinut estää. Kuitenkaan esimerkiksi huumeiden sekä alkoholin aiheuttaman raivotilan vallassa tehtyä tekoa ei olisi voitu mitenkään edes ennakoida. 

Eli mikä tätä yhteiskuntaa oikeasti vaivaa? Aikuisten oikeasti kukaan skitsofreenikko ei ole itse tilaansa aiheuttanut. Hän voi tietenkin linnoittautua päiväksi esimerkiksi tietokoneen ääreen, mutta mitä muuta hän sitten voi tehdä? Jos ihminen tekee työtä, niin hänen varmaan pitäisi saada työstään palkka. Riittääkö eläke siihen, että ihminen tekee muuta kuin pelaa jotain peliä kotonaan? Mielenterveyskuntotujien tarinat eivät ole niin huomiota ja sääliä herättäviä kuin jonkun narkomaanin tarinat. Mutta jostain syystä mielenterveysongelmat voivat ehkä johtua siitä, että henkilöä on joko kotonaan tai töissä uhattu. 

Se varmaan sitten aiheuttaa ahdistusta, jos joku käytävällä sanoo, että aikoo surmata tai tehdä muuta väkivaltaa jollekin muulle. Tai jos kaikki palaute mitä henkilö saa on jotenkin negatiivista. Yrittäkää itse olla motivoituneita ja työhön orientoituja, jos kaiken aikaa vastaan tulee negatiivista palautetta, eli jos kaikki palaute mitä koskee yhtään mitään asiaa on kielteistä tai halventavaa, niin miten ihminen ylipäätään jaksaa töissä? 

Tai mitä jos yllättäen tulee puhelinsoitto, jossa joku suuren luokan tekijä kertoo, mitä kaikkea hän voi tehdä ihmisille, joista hän ei pidä. Ja kuitenkin tämän kaiken keskellä meidän pitää aina sanoa, että koskaan ei saa tappaa positivismia. Kun kohtaamme esteitä, niin meidän pitää ottaa tuo este haasteena. Esteitä tulee ja esteitä menee. Kun aika kuluu, niin asenteet muuttuvat. Ja samalla eteen ilmestyy uusia mahdollisuuksia, joista vain pitää uskaltaa ottaa kiinni. Jos ihminen ei tartu haasteeseen tai mahdollisuuteen, niin hän ei koskaan nouse. Voi olla että hän kaatuu tai epäonnistuu, mutta jos hän ei koskaan yritä mitään niin, silloin hän varmasti ei koskaan saa mitään aikaan. 

Kun asioihin ottaa etäisyyttä, niin ne alkavat näyttää uusia puolia itsestään.

Kun ikkunoita puhdistetaan, niin me varmasti huomaamme sen, että jokaisen meistä pitää hieman miettiä sitä, mitä tuli joskus sanottua. Se että me näemme esimerkiksi väkivallan uhrit yksinomaan enkeleinä saattaa vaikeuttaa tutkimusta. Toisaalta taas emme voi suoraan sanoa, että uhri olisi sillä tavoin vaikuttanut tekijään, että tekoa voidaan missään määrin puolustella. Kuitenkin tapa nähdä uhrit enkeleinä saattaa estää tärkeitä tietoja päätymästä tutkijoiden korviin.  Eli jos uhri on elänyt kaksoiselämää, niin nuo ihmiset joista kotona ei muisteta puhua saattavat tietää asioita, joiden avulla tekijöitä voidaan jäljittää. 

Tässä voidaan esimerkiksi ottaa vaikkapa Kyllikki Saaren tapaus, jossa nuori neitonen joutui ilmeisesti harkitun ja teloitustyyliin tehdyn murhan kohteeksi. Tuo Suomen tunnetuin henkirikos saattoi jäädä avoimeksi siksi, että kukaan ei uskaltanut tai halunnut kyseenalaistaa Kyllikki Saaren julkista kuvaa. Kyllikki Saaren kuolintapaan liittyy suuri viha. Mikä aiheutti tuon vihan? Koska Kyllikki Saari oli uskonnollisen yhteisön jäsen, niin se tarkoittaa, että tekijä vihasi joko yhteisöä tai Kyllikki saarta itseään.

Mutta ensimmäisessä tapauksessa olisi murhia tapahtunut enemmän. Tai sitten teko liittyi johonkin muuhun, ja sitä oli yritetty naamioida viharikokseksi. Jos sanotaan että Kyllikki Saari oli vapaaehtoisesti noussut siihen autoon, jonka äänen hänen kohtalokkaana iltana mukana ajanut, mutta Kyllikistä erään risteyksen kohdalla eronnut nainen oli kuullut, niin miksi hänet oli murhattu? 

Kun Kyllikki Saaren tapausta verrataan esimerkiksi Bodomin tapaukseen, jossa kolme nuorta kuoli, kun joku hakkasi heidät teltassa kuoliaaksi. Yksi tuon seurueen jäsenistä jäi henkiin. Teko vaikuttaa järjettömältä, mutta onko nuo ihmiset tapettu siksi, että he olivat tunnistaneet jonkun? Ja tunnistiko myös Kyllikki Saari jonkun henkilön, joka ei halunnut tulla tunnetuksi. Ja tuohon aikaan noita ihmisiä oli paljon. Entiset natsit ja Stalinin kätyrit olivat vielä tuolloin voimissaan. Pitää muistaa, että DDRn valtion omistama mökki sijaitsi tuon Bodomin murhapaikan lähellä, joten oliko joku jota ei saanut mainita tunnistettu? 

Tiedetään että entisen DDRn turvallisuuspalvelu, Stasi vainosi ja varjosti entisiä SS-miehiä. Ja esimerkiksi pahamaineinen natsilääkäri Horst Fischer, joka suoritti epäinhimillisiä ihmiskokeita mielisairaaloissa  pidätettiin aikoinaan DDRssä. Siis virallisesti Stasi pidätti entisiä natseja erittäin tehokkaasti. Mutta kuitenkin esimerkiksi Fischer sai harjoittaa ammattiaan lääkärinä DDRssä 20 vuotta. Se mikä hänet käräytti oli SS:n tatuointi, mikä tietenkin aiheuttaa kysymyksen siitä, miten tuo pahamaineinen natsitohtori kykeni kuitenkin peittämään henkilöllisyytensä? Eikö kukaan Stasista huomannut tuota tatuointia? Eikä Fischerin henkilöllisyyttä kukaan osannut liittää erääseen “eutanasia-ohjelmassa” työtä tehneeseen Gestapon lääkäriin. Samalla voidaan kysyä että kuinka monta entistä Gestapo-miestä työskenteli DDRn salaisessa poliisissa, eli pahamaineisessa Stasissa? 

Mutta samalla meidän pitää muistaa se, että se mitä Stasi virallisesti kertoi saattoi ainakin hiukan poiketa totuudesta. Mieleen tulee vain se, että esimerkiksi Tseka, eli KGB teki yhteistyötä entisten Ohranan eli Tsaarin poliittisen poliisin jäsenten kanssa. Tuolloin Venäjän vallankumouksen aikaan Tseka tarvitsi ohranan miesten taitoja, joten heidät taivutettiin enemmän tai vähemmän vapaaehtoisuuteen perustuvaan yhteistyöhön entisten vihollisten kanssa. Eli he tekivät sopimuksen niiden miesten kanssa, joita he ennen vainosivat. Ja sitten kommunistit ja ohranan miehet alkoivat Stalinin käskystä vainota kaikkia, jotka uskalsivat olla eri mieltä kommunistien kanssa. Joten olisiko joku natsitohtoreista ehkä työskennellyt myös esimerkiksi Stasin tai jopa KGBn laskuun. Noiden miesten ja naisten taitoja varmasti haluttiin käyttää hyväksi esimerkiksi kuulusteluissa. 

Mitään viitteitä mahdollisesta kaksoiselämästä ei haluttu jostain syystä ainakaan julkisuudessa mainita. Eli julkisuuteen tuotiin kuva nuoresta uskonnollisesta naisesta, joka ei edes olisi voinut tehdä kärpäsellekään pahaa. Tuolloin ei mahdollinen poikaystävä tai muu joukko, jonka kanssa tuo nuori nainen ehkä oli jossain viettänyt aikaa, josta hän ei ollut kotonaan kertonut ei uskaltanut ilmoittautua ja jakaa tietojaan, mitkä olisivat ehkä tuoneet valoa sekä motiiviin että tekijään. 

Kun ihminen tekee murhan, niin hänet demonisoidaan. Hän on paha, syntinen ja kurja. Kukaan ei koskaan ole edes kuvitellut olevansa hänen kanssaan, eikä murhaajaa kukaan edes ajattele kutsuvansa mihinkään juhliin. Mutta onko asia oikeasti ollut niin kuin julkisuuteen tai poliisille sekä vanhemmille kerrotaan, jos joku koulukaveri tai muu kaveri tekee veritekoja? Siis todellisuus saattaa poiketa hyvinkin paljon siitä, mitä omalle perheelle kerrotaan. Uskaltaako kukaan oikeasti tunnustaa, jos murhaaja sattuu olemaan joku entinen paras kaveri? 

Kun puhutaan esimerkiksi kouluissa tapahtuneista puukotuksista tai ampumisista, niin tietenkin niiden tekijä on aina ollut “vähän outo”. Hän on aina ollut sellainen “kerran synttäreillä tavattiin”-tyyppi, johon ei kukaan varmaan edes ajatellut ottaa yhteyttä. Siis puukotuksen tai ampumisen jälkeen reaktio on varmaan aivan ymmärrettävä. Mutta entä ennen tuota tekoa? Siis ennen tuota tekoa kyseinen henkilö ei ollut rikollinen. Hän ei ollut lehtijuttujen aiheena. 

Siis hän vain tuli kouluun yhtenä aamuna puukko taskussaan, puukotti paria sattumanvaraisesti valittua tyttöä, koska sattuu haluamaan vankilaan. Eli tekeekö tuollainen teko hänestä itsestään ehkä kovan pojan, joka sitten vankilasta päästyään voi tulla työelämään normaalisti ja kertoilla noita “linnan juttuja” kavereilleen? Vai mikä mahtaa olla motiivnína tähän rikokseen? 

Kun oikeus sitten tässä tapauksessa päättää vangitsemisesta, niin voidaan kyllä aiheesta sanoa, että tekijä saattaa kyllä aiheuttaa vaaraa lähipiirilleen. Eli tässä tapauksessa ilman hoitoa kuolemaan johtavien vammojen aiheuttaminen on  ilmeisesti seikka, joka täyttää erityisten painavien syiden kriteerit, joilla perustellaan vagitsemista. Samoin voi olla tekijän itsensä kannalta parempi, että hän pitää “hiukan etäisyyttä” kotiväkeen. Mutta syy tuohon tekoon pitää aina löytyä. 

Kotona ei tällaista tekoa välttämättä katsella kovin hyvällä. Kun tuo henkilö sitten aikanaan viedään vankilaan tai mielisairaalaan, niin hän joutuu kertomaan miksi ja miten hän valitsi kohteet teolleen. Vaikka henkilö on periaatteessa tajunnut tekonsa ja sen seuraukset, niin hän saattaa olla silti vaaraksi ympäristölleen. Mutta sitten tietenkin seuraava kysymys on se, että miten hän näkee oman toimintansa? Sarjamurhaajat eivät kadu. He saattavat nauttia teoistaan, ja siitä että he tuottavat muille ihmisille tuskaa. 

Noiden ihmisten psyyke tai ajattelumalli on sikäli kieroutunut, että he tajuavat tekojensa hirveyden, mutta samalla he nauttivat väkivallan tuomasta vallasta. Jos esimerkiksi alaikäinen toimii palkkamurhaajana, niin hänet kyllä silloin pitää eristää muusta yhteiskunnasta. Joskus murhaaja kuvittelee olevansa ikään kuin joku järjestyksen valvoja. Hän saattaa saada idean ensimmäiseen väkivallantekoon siitä, että kaverit ovat levitelleet juoruja jostain henkilöstä, ja sitten tämä “järjestyksenvalvoja” on päättänyt tehdä vaikutuksen kavereihinsa. Seuraukset ovat hyvin vakavat. 

Sarjamurhaajat eivät ole tavallisia ihmisiä. He  näkevät tekonsa oikeutettuna tai välttämättömänä. Lait on tehty terveitä ihmisiä varten. Niissä ei juurikaan huomioida psykopaatteja, kuten moninkertaista murhamiestä nimeltään Jammu Siltavuori. Vaikka pohjoismaiseen oikeuskäytäntöön ei normaalisti sovi esimerkiksi tuomioiden jatkaminen, niin kuitenkin pitää olla sanktioita, joilla nämä mahdollisesti murhien maailmanennätykseen pyrkivät ihmiset joiden ainoa motiivi on pelon luominen ja väkivallan tuoma nautinto saadaan pidettyä poissa yhteiskunnasta. 

Mutta sitten me voimme taas palata siihen, mitä kutsutaan ikkunoiden puhdistamiseksi. Jostain syystä mediaan on vaivihkaan ilmestynyt sellaisia näkökulmia, joiden mukaan esimerkiksi väkivallan tekijöitä pitäisi kohdella jotenkin lempeästi. Norjalaisen massamurhaaja Andreas Behring Breivikin kaltaiset ihmiset toimivat ikään kuin osoituksena siitä, miten liberaaleja meillä pohjoismaissa osataan olla.

Hänen jokaista valitustaan seurataan silmä kovana, ja suurin huoli lienee se, miten tuo mies voi tämän jälkeen integroitua takaisin yhteiskuntaan. Siitä mitä hänen uhriensa omaiset tai uhrit sattuivat viimeisenä hetkenä ajattelemaan ei varmaan kovin paljon ajatella. Riittää että Breivik saa oikeutta. Mutta kuitenkaan tuollaisten ihmisten ja heidän tekojensa puolustelu ei ole asia, mitä voidaan pitää ainakaan kovin miellyttävänä piirteenä. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Horst_Fischer

Nuorten mielenterveyden ongelmista

Nuorille asetetaan valtavasti paineita, eli nuorten pitää olla hyviä esimerkiksi Pisa-testeissä ja kaiken maailman muissakin testeissä. Kun kysytään mistä johtuu että Pisa-testien tulokset ovat laskeneet, niin voidaan kysyä kaksi asiaa. Yksi asia on se, että johtuuko Pisa testien laskeminen siitä, että nuoret eivät saa enää hyvää ja laadukasta opetusta? Vai johtuuko se siitä, että nuorille asetetaan sellaisia vaatimuksia, että heidän pitää olla parhaita kaikissa asioissa? Kukaan ei voi olla paras kaikissa asioissa, mitä maailmasta löytyy. Liiat paineet aiheuttavat stressiä sekä mielenterveyden häiriöitä. 

Kun nuori menee ensimmäiseen työpaikkaansa, niin silloin hän joutuu tilanteeseen, missä hänen pitää joko kouluttautua johonkin ammattiin sekä samaan aikaan olla kouluttamaton. Siis ihmisellä joko on tai ei ole koulutusta, kumpaakin ei voi olla samaan aikaan. Se mitä palautetta hän työpaikaltaan saa varmasti vaikuttaa hänen myöhempään elämäänsä. Jos hampurilaispaikan työnjohtaja jättää hänet töihin, niin silloin saattaa käydä niin, että henkilö ei hae koulutukseen, ja ehkä hän sitten viihtyy 40-vuotiaana tuossa samassa hampurilaispaikassa. 

Koulutukseen mennessään nuori menee ammattiin, mistä hän ei ehkä edes tiedä yhtään mitään. Tai sitten jos hän jättäytyy pois tutkintotavoitteisesta koulutuksesta, niin silloin hän kohtaa ennemmin tai myöhemmin tilanteen, jossa tuollaisesta asiasta tulee ongelmia. 

Se mikä meidän yhteiskunnassamme ei ole hyvää on se, että meillä kaikki asiat perustuvat suorittamiseen. Yhteiskunnan tai päättäjien mielestä nuorten ei pitäisi suorittaa niin paljon, mutta samalla taas esimerkiksi työelämässä menestyminen vaatii suorittamista. Se minkä ihminen taakseen jättää sen hän edestään löytää. 

Varmaan ei ole helppoa olla joku vastavalmistunut diplomi-insinööri, mutta myöskään siivooja ei varmaan ole myöskään mikään kovin helppo työ. Tai helppo työ tuo siivooja voi olla, mutta tuota työtä arvostetaan niin vähän, ja niin paljon on siihen ammattiin tulossa, että työnantajilla on varaa mistä valita. Ja jos työtä ei tehdä kunnolla. niin siivooja saa lähteä hakemaan uutta työtä melko nopeasti. 

HS.fi:ssä julkaistun artikkelin otsikko nuorten pahoinvoinnista. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008968172.html)

Kun 17-18 vuotias nuori menee työhön hampurilaisbaariin, niin silloin hän saa ehkä mielestään hyvää palkkaa. Mutta hänen pitäisi hiukan ajatella sitä mitä hän 30- ja 40 vuotiaana tekee? Eli hän joutuu myös vanhempana elämään hampurilais myyjän palkalla. Ja lopulta vanhemmat eivät enää ole antamassa nuorelle rahaa, kun he muuttuvat iäkkäiksi. Nuoren pitää käsittää, että hän on 18-vuotiaana keskeneräinen. Mutta häntä ei saa jättää keskeneräiseksi. Yhtenä päivänä hän todennäköisesti täyttää 40-vuotta ja tappelee samoista asioista omien lastensa kanssa, mistä hän tappeli kauan sitten omien vanhempiensa kanssa. Ja silloin hänen pitää osoittaa entiselle lapselleen tukea sekä selittää myös se, että joskus hän tulee täyttämään vanhempiensa paikan. 

Hän on haavoittuva, mutta kuten tiedämme, niin olimme mekin joskus kauan sitten. Mutta sitten elämä opetti sekä kasvatti meitä ja meistä lähes jokainen kasvoi aikuiseksi. Kun me tuemme nuorta, niin meidän pitää olla vahvoja. Kun me olimme nuoria niin halusimme tukea. Tukihenkilön tuli olla vahva ja jakaa neuvoja myös silloin kun neuvot tuntuivat meistä kamalilta. Samoin meidän on oltava vahvoja ja kannustamaan lapsiamme olemaan myös vahvoja. 

Maailma on kova, ja lapsemme ovat lapsia vain niin vähän aikaa. Mutta on helpompi lähteä siitä, että lapsen kasvattaminen on helpompaa silloin kun meillä on lain suoma auktoriteetti häneen. Jos hän 18 vuotiaana päättää lähteä liftaamalla Amsterdamiin, niin meidän on vaikea sitä estää. Jos olisimme vähän aikaisemmin ohjanneet lastamme siinä, että kuinka vaarallista liftaaminen voi olla, niin hän ei lähtisi liftaamaan. Jos olisimme sanoneet, että lainat pitää maksaa takaisin, niin hän ei olisi lainoja ottanut ainakaan jotain etelän lomaa varten.  Se mikä johtaa usein pahempiin ongelmiin on se, että nuori kokee itsensä roskaksi, joka on heitetty pois. 

Nuorilla on mielenterveyden ongelmia enemmän kuin koskaan ennen, ja yksi mikä varmasti stressaa on se, mitä siinä nuoruuden jälkeisessä elämässä sitten tehdään  oman toimeentulon eteen. Siis nuorella sekä aikuisella pitää olla jonkinlainen tulonlähde, josta hän voi harrastaa tai tehdä kaikkea muuta. Joten jotain pitäisi ammatin tai työpaikan eteen tehdä, jotta nuori voi sitten vanhempana olla melko varma toimeentulostaan. Mutta sitten kun lähdetään keskustelemaan siitä, mikä oikeastaan on se, mikä aiheuttaa väkivaltaa ja päihdeongelmia on se, että ihmisiltä vaaditaan jotenkin kohtuuttomasti erilaisia taitoja. 

Vaaditaan hyvää suoriutumista matematiikassa, kielissä, biologiassa, urheilussa, ja samalla pitää tietenkin olla myös normaali. Pitää olla sosiaalinen, pitää osata käyttäytyä, omata hyvät sosiaaliset verkostot, osata hymyillä ja olla normaali eli kuunnella jotain Justin Bieperiä, eikä ainakaan kellään saa olla mitään muuta mielipiteitä, kuin mitä normaaleilla ihmisillä on. Jos ihminen ei ole normaali, niin hän voi sitten vaikka lähteä suoraan jonnekin laitokseen, niin muiden ei häntä tarvitse katsella. 

Nuoren pitää uskaltaa hakea apua, mutta miten huolehditaan siitä, että hän voi jatkaa elämäänsä kun hän joskus pääsee pois laitoksesta tai hoidon piiristä? 

Elämä on kuin käytävä, me emme tiedä mitä käytävän päässä on. Mutta sen tiedämme, että elämä koostuu erilaisista periodeista, ja jokainen periodi päätyy joskus. Joku päivä ihminen joka on mennyt opiskelemaan ehkä 10-15 vuodeksi valmistuu. Hän on saattanut mennessään kouluun kuvitella, että opiskelu jatkuu ikuisesti, mutta ennemmin tai myöhemmin hän kävelee valmiina alan osaajana ulos koulusta. Eli hän saa käteensä paperit sekä hänen opiskelunsa päättyvät. 

Samoin oikeastaan vain aika pieni osa vaikkapa mielenterveyspotilaista on sairaalassa lopun ikänsä. Eli he jättävät yhteisön taakseen sekä lähtevät jatkamaan elämäänsä. Eli ennemmin tai myöhemmin myös psykiatrinen potilas pääsee pois. Mutta meidän on kyllä aivan oikeasti pitäisi vähentää mielenterveyshoitoon liittyviä pelkoja. 

Meidän pitäisi tuoda myös sitä esille, että joku päivä suurin osa mielenterveyskuntoutujista pääsee pois. Eli ei ole maailmanloppu joutua tuohon paikkaan, jota mielisairaalaksi kutsutaan. 10-15 vuotta saattaa tuntua esimerkiksi 19-vuotiaasta erittäin pitkältä, jopa ikuisuudelta tuntuvalta ajalta, mutta se kuluu nopeammin kuin edes kukaan tuon ikäinen voisi arvata. 19 vuotiaan kohdalla ei vielä mitään ole lukkoon lyöty, ja moni asia ehtii muuttua hänen elämässään. Hän saattaa opiskella uuden ammatin, tai löytää monia uusia asioita jotka ovat toivon mukaan positiivisia. 

Nuoren pitää uskaltaa hakea apua, mutta väärin annettu apu aiheuttaa usein uusia ongelmia. Eli syyllistäminen sekä alemmuuden tunne eivät ole potilaan kannalta mitään mukavia asioita, vaikka niiden avulla taataan nuoren ja vanhemmankin potilaan hoidon jatkuvuus. 

Valitettavasti tuo hoitoon liitetty holhous eli vajaavaltaiseksi julistaminen saa varmasti aikaan sen, että nuoren aikuisen itsetunto murskautuu miljooniksi kappaleiksi, joita on vaikea laittaa kokoon. Eli se syventää epäonnistumisen sekä riittämättömyyden tunnetta, vaikka holhous antaakin hoitohenkilökunnalle sekä vanhemmille auktoriteettia komentaa potilasta.

Kuitenkin se että esimerkiksi entiset koulukaverit sekä serkut katsovat tuota vajaavaltaista kaiken aikaa pitkin nenää tai alentuvasti, koska heidän ei tarvitse tämän toiveita kunnioittaa varmasti ei tunnut miltään kovin mukavalta asialta. Toki holhous saattaa tuntua "oikealta vaihtoehdolta", mutta potilaasta se ei ole mukavaa. 

Eikä myöskään se edistä potilaan itsenäistymistä tai irrottautumista itsenäiseen elämään. Vanhempien pitäisi näissä asioissa kyllä miettiä sitä, millaiseksi tilanne tulee muuttumaan kun he eivät enää jaksa tai pysty valvomaan jälkikasvunsa "etua". 

Se että nuori jättää koulun kesken kun hän lähtee laitokseen voi kuitenkin olla kohtalokas liike. Nimittäin se saattaa suistaa hänet pahempaan syrjäytymiseen kuin koskaan ennen. Eli hän kokee ehkä vieläkin syvempää turhautumista, riittämättömyyttä sekä monia muitakin negatiivisia asioita. Esimerkiksi holhous on erittäin ikävä asia, ja se että henkilö tarvitsee silloin kaikkiin normaaleihin asioihin luvan ei ainakaan itsetuntoa kohota. Samoin mielenterveyslääkitys varmaan tuhoaa ainakin osan vanhoista ystävyyssuhteista. 

Mitäpä potilas puhuisi muille, kun nämä kysyvät missä töissä hän sattuu käymään tai miten hän muuten aikaansa viettää? En usko että kaikki jatkuu ennallaan, vaikka käsitykset psykiatriasta on muuttunut myönteisemmäksi kuin ennen, niin silti on monia asioita kuten ihmissuhteita, jotka saattavat vähentyä. Tai sitten entiset kaverit siirtyvät potilaan vanhempien ystäviksi, eli entiset luokka- ja muut kaverit saattavat käydä esimerkiksi potilaan vanhempien luona, mutta potilaan itsensä kanssa he eivät enää ole tekemisissä. Yhteen aikaan lehdissä puhuttiin usein siitä, kuinka "Puberteetti-ikää oli jatkettu piikkihoidon avulla". Eli kyseessä oli oikeastaan oikeuden päätös, jossa henkilö julistettiin vajaavaltaiseksi. Tuo asia varmaan kuulostaa hyvältä, mutta samalla se nöyryyttää potilasta. 

Oletteko koskaan muuten ajatelleet sitä, että esimerkiksi autistille olisi todella tärkeää solmia muitakin sosiaalisia suhteita kuin vain ohjaajien sekä hoitajien kanssa tapahtuvaa toimintaa. Eli ongelma nimenomaan mielenterveyshoidossa on vertaisten puuttuminen. Kaikki ovat aina potilaan yläpuolella, ja se varmaan hitsaa hermoon. Autismin ongelma on siinä, että he vaativat erityistä kannustusta toveripiiriin hakeutumisessa, ja jos vastaukset ovat negatiivisia, niin se tekee sosiaalisten suhteiden solmimisesta aina vain vaikeampaa. 

Se mikä sitten on ihmisille normaalia on se, että toisella ei lue esimerkiksi skitsofreniaa, tourettea tai mitään muutakaan asiaa, mikä voisi aiheuttaa epänormaaliutta missään papereissa. Jos ihminen on jotenkin epänormaali, niin hänet voidaan paiskata suoraan roskakoriin, koska hänen paikalleen voidaan hankkia välittömästi joku normaali ihminen. Eihän yhteiskunnan tarvitse välittää ihmisestä, joka on laitettu johonkin laitokseen, koska hän ei enää sieltä takaisin tule, tai niin suuri ja mahtava media on asian ilmaissut. Ja sitten taas kaikki mediat täyttyvät mukavasti pullamössöllä, jossa kuvaillaan sitä, että mitä normaalit ihmiset ajattelevat esimerkiksi jostain mielenterveyskuntoutujasta. 

Masennus tietenkin on todella vaarallinen sairaus. Eikä olisi muutenkaan pahitteeksi saada aikaan sellaisia joukkoja joista ei voida valita ammattilaisia. Ja kun ihminen masentuu, niin hänen omaisensa pitää välittömästi saada käteen valtakirja, jolla hänen omaisuutensa saadaan muutetuksi rahaksi. Toki se mielenterveyspotilaiden vaarallisuutta korostetaan joka asiassa varmaan saattaa aiheuttaa sen, että henkilö ei uskalla lähteä hakemaan apua. Toki jos kukaan kaveri ei käy syntymäpäivillä tai suuri rakkaus löytää uuden olkapään mitä vastaan nojata voi vetää vähän naamaa vakavaksi. Ja ehkä silloin voi olla vähän mieli maassa. 

Mielenterveysohjelmien tarkoitus on kertoa ihmisille mielenterveyden nykytilasta. Mutta noilla ohjelmilla on sellainen ikävä puoli, että ne saattavat estää tai nostaa mielenterveydellistä apua tarvitsevan nuoren kynnystä oikeasti hakea apua. Mitä sitten jos äiti, isä tai opiskelukaveri löytää lääkepurkin, jossa lukee "mielenterveyslääke"? Tai mitä jos sitten opiskelu "jätetään lepäämään", kun sitä kuntoutusta nyt lähdetään hakemaan. Sitä puolta mitä esimerkiksi mielenterveyspotilas sattuu ajattelemaan ei varmaan kukaan edes halua kuunnella, kun kaikki muutenkin tietävät kaikki asiat tuota potilasta paremmin. 

Eikä terapiasta ole koskaan mitään apua, kun homma hoituu Leponexin sekä muutamien muiden lääkkeiden avulla. Siellä jossain suljetun oven takana on mukava vaikka nukkua, niin ei tarvitse sitten kuunnella sitä, miten joku toinen on mennyt sairaanhoitajakouluun, eikä "maken" ole hyvä käydä enää hänen luonaan. Tai kun jokainen paikalla olija on saanut olla potilaalle se auktoriteetti, joka tietää asiat aina vähän potilasta paremmin tekee häneen suuren ja lähtemättömän vaikutuksen sekä saa hänet muistelemaan hartaasti jotain muuta asiaa. 

Se että potilas makaa sängyllä kuunnellen death metellia tuhannen desibelin teholla saattaa johtua siitä, että potilas nyt ei vain viitsi tai halua kuunnella sitä, mitä kaikkea mukavaa hänestä taas puhutaan. Ja mistä hän itse puhuisi, jos kaikki päivät kuluvat työsalilla, jossa hän siivoaa vessoja tai lajittelee nauloja? Tai sitten kaikki asiat on jo kerran hänen vanhempiensa kanssa puhuttu, niin mitä varten hän sitten mitään muille puhelisi. Ja mitä varten hän edes haluasi kuunnella miten mukavia asioita hän voisi ensi vuonna tehdä, kun kaikki on jo kuitenkin päätetty valmiiksi. 

Mutta siis terveiden ehdoilla yhteiskuntaa viedään aina eteenpäin. Meidät jaetaan kaikessa menestyjiin ja niihin jotka eivät menesty. Ja jokainen epänormaali ihminen on tietenkin sellainen, joka ei koskaan menesty maailmassa missä menestys mitataan rahana ja varallisuutena. Tuolla arviolla mitattuna esimerkiksi sellainen poikkeus-yksilö kuin Albert Einstein ei olisi mitenkään menestynyt ihminen. 

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008968172.html

https://yhteisojahistoria.blogspot.com/

Omaishoitaja sekä psykiatriset sairaudet

https://yhteiskuntajahistoria.blogspot.com/

Kimmo Huosionmaa

Psyykkiset sairaudet ovat mielenkiintoinen keskustelun aihe, josta varmasti riittää keskusteltavaa lähes jokaiselle tasolle. Nuo sairaudet johtuvat aina jostain tekijöistä kuten ylirasituksesta tai elimellisestä sekä geneettisestä häiriöstä. Psyykkisiä sairauksia on tutkittu antiikin ajoista lähtien, ja niiden syynä pidetään joskus geneettistä haavoittuvuutta sekä laukaisevana tekijänä stressiä tai jotain muuta vastaavaa asiaa, ja tietenkin esimerkiksi lapsena koettu väkivalta sekä turvattomuus ovat olleet asioita, joista uskotaan psyykkisten sairauksien sekä väkivaltaisen käytöksen johtuvan. Kun aikoinaan tutkittiin kysymystä väkivaltaisen käytöksen periytyvyydestä, niin silloin pidettiin syynä väkivaltaiseen käytökseen sitä, että ihminen on mallioppimisen kautta oppinut sen, että heikompaa saa lyödä.

Kuitenkaan kaikki koti- tai muun väkivallan uhrit eivät ole väkivaltaisia, eikä jokainen sotaveteraani kuitenkaan syyllisty rikoksiin, joten tällainen näkökulma voidaan asioihin ottaa. Samoin jokainen konkurssin kokenut yrittäjä ei sairastu psyykkisesti eli masennus ei vie kaikilta koviakaan vastoinkäymisiä kokeneita ihmisiä sairaalaan, joten tietenkin tuokin asia voidaan aina mainita. Toki joissakin tapauksissa saattaa olla niin, että esimerkiksi masennusta esitetään syyksi sille, että henkilö ei kykene maksamaan laskujaan, tai sitten psyykkisen sairauden avulla tai siihen vedoten haetaan sääliä ympäristöltä. Psyykkisten sairauksien ongelma on siinä, että ne eivät ole ikään kuin "salonkikelpoisia" tauteja. Ihmiset mielellään keräävät rahaa syöpäpotilaille tai sydänvikaisille, joiden sairauksia tietenkin ymmärretään erittäin hyvin sekä heidän sairaudestaan kerrotaan avoimesti naapureille.

Mutta psykiatriset potilaat koetaan erittäin kiusallisena tai jopa vaarallisina ihmisinä. Eli heidän sairauttaan ei jostain syystä ymmärretä ollenkaan. Samoin psykiatriset sairaudet esitetään ihmisille joidenkin äärimmäisten esimerkkien kautta, ja tietenkin esimerkiksi videovuokraamojen hyllyt pursuavat elokuvia jossa joku kaheli tappaa naapurinsa perheen kirveellä, ja nuo filmit eivät varmaan ole kovin hyvää mainosta psykiatrisille potilaille. Kuitenkaan psykiatristen potilaiden sekä heidän omaistensa järjestöt eivät näistä asioista koskaan mainitse missään. Eikö esimerkiksi elokuvasarja "Hannibal" ole teistä jotenkin leimaava sekä eristä psykiatrisia potilaita yhteiskunnasta, ja luo pelon ilmapiiriä ihmisten keskelle? Eikä tällaiseen asiaan pitäisi puuttua?

Samoin psyykkiseen sairauteen vedotaan joskus tuomioistuimissa, kun syytetty yrittää päästä teostaan vähällä. Eli psykooseja sekä skitsofreniaa käytetään esimerkiksi henkirikosten yhteydessä todella usein syynä esimerkiksi harkittuun murhaan. Myös huumausaineiden käyttäjät saattavat esittää psykoottista tai liioitella psykoosin oireita, kun heillä ei ole ollut varaa maksaa velkojaan. Tuolloin saattaa mielessä käydä, että mitä jos vaikka taivas olisi punainen tai sitten ryhdytään esittämään Jeesusta, jotta päästään Hesperian hämärään vähäksi aikaa.

Kuitenkin psyykkinen sairaus on kaikille läheisille oikea tragedia, josta sitten ei välttämättä kuitenkaan ulkopuolisille uskalleta kertoa. Jossain päin Suomea psyykkisesti sairaita ihmisiä syyllistetään jatkuvasti, koska heillä ei ole muka oikeaa sairautta. Psyykkisesti sairaat ihmiset ovat ikään kuin kaikki jotain narkomaaneja tai muuten vain esittävät tätä sairautta, mikä saattaa viedä voimat koko lähipiiriltä, ja kuitenkaan psyykkinen sairaus ei muka ole sairaus ollenkaan.

Omaishoitaja on todella upea asia. Häneltä voi aina kysyä sitä, miten potilas voi, koska tämä ei ehkä kykene itse tilaansa arvioimaan. Silloin tällöin kuitenkin mieleen tulee se, että onko omaishoitaja kuitenkaan sellainen taho, joka aivan altruistisesti kykenee omaistaan auttamaan? Tässä mieleen tulee sellainen kokonaisuus, että omaishoitaja joutuu tällöin jättämään työpaikkansa ja jäämään kotiin, jolloin joku naapuri saattaa asiasta huomauttaa sekä sydämettömästi väittää omaishoitajan tekevän tätä työtä siksi, että hän haluaa jäädä kotiin makaamaan.

He ovat maailman vaarallisimpia rikollisia

https://yhteiskuntajahistoria.blogspot.com/

Kimmo Huosionmaa

Samuel Littlen kaltaiset ihmiset ovat maailman vaarallisimpia sekä pelätyimpiä murhaajia, joiden kiinnisaaminen on vaikeaa siksi, että heillä ei ole sosiaalista omaatuntoa. Se tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset eivät tunne tekevänsä mitään väärää surmattuaan toisen ihmisen. Eli he saattavat istua aivan rauhallisena tai naureskella oikeudessa, kun heidän tekojaan käsitellään. Joskus sarjamurhaaja on tehnyt sellaista, että hän tunnustaa oikeudessa jopa kymmeniä murhia jäätyään kiinni, jotta hän voisi pitkittää oikeudenkäyntiä. Tekstin alla on linkki MTV3:n juttuun tästä asiasta.

He eivät välttämättä ole näitä kaikkia tekoja edes tehneet, vaan vain yksinkertaisesti haluavat voittaa aikaa sekä saada vaihtelua elämäänsä, kun saavat poliiseja käymään luonaan. Mutta kuten tiedämme, niin sarjamurhaaja on rikollinen, joka nauttii teoistaan. Heidän pahuuttaan ei voi sanoin mitata, ja esimerkiksi joskus nämä henkilöt saattavat oikeudessa oikein herkutella teoilla, joita ovat tehneet, ja mikäli sitten esimerkiksi uhrien omaiset ovat läsnä, niin silloin oikeussaliin saadaan aikaan dramatiikkaa, ja tietenkin jokainen sarjamurhaaja tekee saamistaan useista elinkautis tai kuolemantuomioista valituksen, koska heitä ei ole omasta mielestään kohdeltu asiallisesti tai heidän oikeuttaan saada asianajaja on muka rajoitettu.

Joskus sarjamurhaaja on tehnyt sopimuksen syyttäjien kanssa, jotta hän saisi lievemmän tuomion, ja tuolloin kyseessä on asia joka ei varmaan ole kaikille tuttu. He saattavat luvata lähteä poliisin mukaan näyttämään niitä paikkoja, missä heidän uhriensa jäännökset lepäävät, ja sitten alkaa se kammottava peli, jonka vain äärimmäisen vaarallinen sekä hyvin sairas mieli voi tehdä. Nämä henkilöt saattavat alkaa kertoilla poliiseille yksityiskohtia teoistaan, ja se kyllä ilmeisesti panee joskus jopa kokeneiden virkavallan edustajien ammattietiikan sekä varsinkin hermot koetukselle.

Kun sarjamurhaajaa ajatellaan ihmisenä, niin silloin tietenkin saattaa olla niin, että hänen päälleen kaadetaan tahallaan tekoja, joita hän on tehnyt. Tietenkin on omaisille helpompaa, jos esimerkiksi oikeudenkäyntiä ei tuollaisen ihmisen tekemästä murhasta tule, mutta kuitenkin on parempi, että tapaus tutkitaan asiallisesti, koska tuollainen ihminen saattaa tunnustaa tekoja, joita muut ovat tehneet, ja siksi tietenkin tutkinta-tavan täytyy olla asiallinen. Nimittäin se, että sarjamurhaajan päälle pannaan kaikki henkirikokset, mitä maassa on tehty saa aikaan sen, että tuolla ulkona saattaa olla yhtä sairas sekä vaarallinen henkilö odottamassa uhriaan. Eli vaikka kukaan tuskin tuollaisesta Littlestä välittää, niin kuitenkin pitää muistaa se, että hän ei ole maailman ainoa sarjamurhaaja.

Lähteet:

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/onko-tassa-usa-n-pahin-sarjamurhaaja-samule-little-vaittaa-tappaneensa-yli-90-ihmista/7166738#gs.mWjW_Sk