Oman itsen esille tuomisesta sekä salailun lopettamisesta ja rohkeudesta

Kimmo Huosionmaa

Henkilökohtaisista asioista on vaikea puhua, ja varsinkin jos ihminen puhuu sellaisesta, mikä koskettaa häntä hyvin syvältä, niin silloin voi käydä niin, että hän tarvitsee erityisen paljon rohkeutta, jos hän tuo sellaisia ajatuksia esiin, jotka saattavat tuntua jotenkin pahalta. Kun ajatellaan esimerkiksi ihmistä, joka tekee työtä kokonaisesti, eli hän harjoittaa kokonaisvaltaista itseilmaisua, niin silloin tietenkin on aiheellista myös kunnioittaa häntä itsenään. Kun puhutaan siitä, että ihmisen pitää osata ja uskaltaa tuoda työssään yleisön eteen koko tunneskaalan sekä sen, miltä juuri hänestä itsestään tuntuu, niin se ei varmaan mitään kovin helppoa ole.


Ja kun mietitään esimerkiksi ihmisen tunnetilojen ilmaisua, niin se että hän tuo esiin tunteitaan ei varmasti ollenkaan tee tällaisesta ihmisestä mitenkään pehmeää. Se että ihminen uskaltaa näyttää tunteitaan muille osoittaa todellista rohkeutta, eikä sitä sitten mitenkään voi huonoksi asiaksi tulkita. Miljoonia esityksiä maailmassa vaivaa ensinnäkin liika pituus, mutta niiden monologisuus saatetaan kokea myös hiukan väsyttävästi esitetyksi kokemukseksi. Kun esityksiä arvostellaan, niin arvioiden pitäisi olla aina positiivisia, sekä esitys nähdä positiivisena kokemuksena. Ja kun puhutaan kokemuksesta, niin jokainen esitys on kokemuksena kasvattava sekä yleisölle että esiintyjälle.


Kun puhutaan interaktiivisuudesta, niin esitys vaikuttaa sekä esiintyjään, että yleisöön, ja kumpikin tahollaan oppii siitä jotain. Se mitä tässä muuten tarkoitan on se, että ihminen pitää aina nähdä positiivisessa valossa, ja annettava palaute pitää muotoilla siihen muotoon, että sen voi tuolle esiintyjälle lukea suoraan ihmisten edessä. Syy miksi tässä puhun positiivisuudesta on se, että surkea palaute varmasti ei kannusta ketään tulemaan yleisön eteen, eikä ainakaan se kohota esityksen tasoa, että esiintyjä jää kotiin, eikä uskalla tulla yleisön eteen. Kun ihminen tuo esiin tunteitaan sekä ehkä sellaisia asioita, mitä muut ovat ehkä salanneet, niin se vaatii rohkeutta.


Mutta samalla tuo kokemus, jonka ihminen jakaa muiden kanssa saatetaan kokea kiusallisena, koska se on olevinaan yksityisasia, vaikka kaikki tuon seikan tietäisivät. Jos skitsofreenikko menee ihmisten eteen sanomaan, että hänellä on tuo tauti, niin silloin hän saattaa kuitenkin antaa toisille positiivisen kuvan itsestään. Ja kun itse lopetin salailun tuon asian kanssa, niin se ei varmaan mitenkään ole muuten elämääni vaikuttanut.


Eli ne ihanat käden avulla tapahtuvat suun peittämiset sekä selän takana utelut loppuivat kuin seinään. Eikä kukaan tuosta asiasta ole minulle aukonut päätään. Mutta ihmisten asenne skitsofreniaan on erikoinen. Siitä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita erään Peliteorian nimellä kutsutun tieteellisen asian luojan  nimeltään John Nash kohtelun mediassa. Jokaisessa artikkelissa mainittiin tuon henkilön skitsofrenia, mutta tieteelliseen työhön ei viitattu sanallakaan. Tai ainakaan itse en tuosta asiasta mikä Peliteoria on löytänyt yhtään mainintaa mistään lehtiartikkelista, mutta skitsofreniaa kyllä hoettiin joka paikassa.


Kerron vain tämän teille siksi, että muutamien ihmisten mielestä tuollaisten asioiden levittely on olevinaan mukavaa. Tässä sitten mieleeni tulee sellainen asia kuin runous. Siinä ihminen tuo tunnetta esiin, tai ainakin hänen pitäisi tuoda sitä teksteihin, joita hän kirjoittaa. Sama koskee niin sanottuja taideaiheisia novelleja, joissa tärkein on erityisen tunnepitoiset dialogit. Sellaisten rivien kirjoittaminen vaatii ihmiseltä sellaista rohkeutta sekä osaamista, jota itselläni ei ole.


Jostain syystä esimerkiksi depressio nähdään aina sellaisena asiana, että siinä on ihminen laitettava laitokseen välittömästi. Toisissa laitoksissa on ikään kuin tapana lueskella potilaiden päiväkirjoja, ja niistä sitten tehdään todella suurta numeroa. Jos kirjailija tuo esiin omia tunteitaan tai henkilökohtaisia asioitaan jossain tekstissä, niin se ei tarkoita, että niiden käsittely olisi ihmisten edessä silti helppoa, vaikka ne on laitettu kansiin, ja näin annettu ihmisille, jotta he voivat lukea niitä. Kirja on aina jonkun sielun tuote, ja siksi kirjat ovat niin erikoisia. Ne luovat päähämme kaikenlaisia symboleja sekä kuvia, joten sen takia niillä on aina vaikutus muihin.

Positivismi voi olla myös yliampuvaa mutta elämä ei saa olla pelkkää mollia.

Jin ja Jang
(Wikipedia)

Kimmo Huosionmaa

Elämään kuuluu sekä ilo että suru. Ne ovat vastakohtia, jotka täydentävät toisiaan. Ja kun ajatellaan Jin ja Jang-merkkiä, niin siinä on molemmilla puolilla pieni alue, missä on toisen alueen väri. Tuo tarkoittaa sitä, että se mikä on toiselle hyvää voi olla toiselle paha asia. Vaikka iloitsemme uudesta työpaikasta tai kutsusta juhliin, niin nämä samat asiat sekä tilaisuudet voivat olla jollekin toiselle hyvin ikäviä asioita, ja ajatelkaa sellaista ihmistä, joka on jo ollut varma työpaikasta, mutta sitten hän ei ole tullut valituksi. Tai henkilöä joka joutuu töihin päivystämään juuri sinä suurena juhlapäivänä.


Tuolloin voi suru olla suuri, vaikka sitä ei ehkä näytetä ulospäin. Ajatelkaa vain itse, miltä tuntuu kun juhlavaatteet roikkuvat henkarissa, mutta sitten tulee sähköpostiin viesti, että työpaikalla on tilanne muuttunut. Tai sitten suureen juhlaan ei tulekaan kutsua, vaikka toinen on ymmärtänyt että se tulee kaikille automaattisesti. Niitä vaatteita ei ole mukavaa katsoa, vaikka tietenkin muilla on lupa valita seuransa itse. Ja suureen ääneen käytävällä sanotut sanat "kutsu ei tietenkään koske kaikkia" varmaan myös tuntuvat kaikuvan korvissa.


Silloin ei ehkä ole mitenkään erityisen mukava olo. Samoin jos nuori insinööri ohittaa uralla jonkun vuosikymmeniä töitä tehneen gurun, niin se ei ole mukavaa, vaikka hän kuinka dynaaminen olisi. Asioita pahentaa ja katkeruutta lisää, jos tämä insinööri on tullut työyhteisön ulkopuolelta, koska silloin tämä hylkäys sattuu ikään kuin yllättäen. Ja tietenkin uudella päälliköllä on omat tapansa hoitaa asioita, mutta kuitenkaan toista ei saisi sitten alistaa sekä nöyryyttää siksi, että hän on samaa tehtävää hakenut.


Tämä asia tarkoittaa sitä, että kaikissa asioissa on sekä hyvä että huono puoli, ja koskaan ei mitään asiaa saisi käsitellä yksisilmäisesti vain toista puolta katsoen. Se että toinen pahoittaa mielensä ei varmaan ole kenenkään mielessä päällimmäisenä, kun hän alkaa valmistautua tuon uuden työn asettamiin haasteisiin, mutta kuitenkin siellä käytävässä ei kannata lähteä tuulettamaan, koska joku voi vaikka ottaa tuolin ja lyödä tätä henkilöä. Tai muuten ryhtyä sabotoimaan hänen elämäänsä.


Maailma on vaarojen karikko, lauloi Maija Vilkkumaa tässä muutamia vuosia sitten, ja kuten tiedämme, niin tämä asia pitää aivan hyvin paikkansa. Positivismi on tietenkin erittäin hyvä asia, ja sen avulla voidaan tietenkin kannustaa esimerkiksi työpaikalla ihmisiä parempiin suorituksiin. Mutta tälläkin asialla on kääntöpuolensa. Kaikista asioista pitää nähdä myös negatiiviset puolet, sekä varautua kaikkein pahimpaan. Eli aina pitää toivoa parasta, mutta varautua pahimpaan. Jos puhutaan esimerkiksi äärimmäisen positiivisesta asenteesta vaikka lääkärin työhuoneessa, niin silloin saattaa lääkäri herättää potilaassaan liian suuria odotuksia hoidon suhteen.


Tuolloin saattaa syöpälääkäri sanoa, että parin vuoden päästä tulee uusi hoito, vaikka kyseistä hoitoa ei ole vielä edes kokeiltu muuten kuin soluviljelmillä, ja tällaisessa tapauksessa saattaa ihminen kohdata sitä tarpeetonta kipua ja kärsimystä, mutta sama koskee myös psyykenlääkkeitä. On olemassa ihmisiä, jotka uskovat että psyykenlääkkeet muuttavat ihmisen sekunnissa toiseksi, ja silloin on vaara, että noita lääkkeitä määrätään turhaan. Tällaiset lääkkeet saattavat leimata käyttäjäänsä erittäin ikävällä tavalla, ja saada sitten aikaan eristämistä sekä muita hyvin ikäviä asioita.


Maailma ei ole vain duuria vaan myös mollia pitää löytyä. Eli esimerkiksi hautajaisissa ei ole varmaan asiallista puhua siitä, kuinka siellä sai sitten päivän aterian ilmaiseksi, vaikka joskus niin kyllä haluttaa sanoa. Äärimmäinen positivismi on sellaista, missä kaikki asiat nähdään hyvinä sekä iloisina asioina, mutta sitten tietenkin on olemassa tilanteita, missä on hyvä olla hiljaa näistä iloisista hetkistä. Se mikä on iloa ja mikä surua on kuitenkin jokaisesta meistä itsestä kiinni. Jos joku työpaikan ikävä ihminen sairastuu, ja jättää työelämän, niin hänen alaisensa eivät ehkä häntä kuitenkaan sure ainakaan aidosti. Kun ajatellaan esimerkiksi ansioluetteloa, niin jos sitä kirjoittaa äärimmäisen positivismin vallassa, niin silloin siihen saattaa tulla virheitä, jotka maksavat henkilön työpaikan. Ja yksi niistä on omien taitojen yliarvioiminen.


Kuitenkaan koskaan ei saa omaa osaamista lähteä haukkumaan. Eli kaikissa asioissa on omat kääntöpuolensa, ja se onko osaaminen riittävää päättää työnantaja. Kun elämässä annetaan palautetta, niin silloin pitäisi muistaa kuitenkin sanoa myös jotain hyvää palautteen kohteesta. Tuolla tarkoitan sitä, että siitä työstä mitä arvioidaan voi myös jotain hyvää käydä sanomassa. Se ei ole yliampuvan positiivista, että työstä sanotaan myös jotain hyvää, sekä myös huono palaute pitää voida perustella. Tähän ajatukseen sitten on olemassa laajennus, eli kaiken palautteen pitää olla perusteltua. Jos työ on huonosti tehty, niin siitä voi sitten kertoa, että mitä pitäisi tehdä lisää, jotta työ saadaan menemään läpi. Monet ihmiset ymmärtävät positivismin esimerkiksi juhlimisena, joka ei varmaan kovin paljoa mitään asioita vie eteenpäin. Eli myös duuria pitää elämään löytyä.


Mutta moraali on se, mikä aina pitää muistaa. Ketään ei saisi koskaan loukata, ja jos joskus on jotain juhlia pidetty, mihin ei jotain ihmistä haluta, niin ei niitä hänelle tarvitse kertoa, ja luoda samalla halveksivia silmäyksiä tuohon henkilöön. Sitä ei kenenkään tarvitse kuitenkaan sietää. Tai ainakin se tuntuu todella ikävältä. Joten myös näissä asioissa sitten voi toisen ihmisen tunteita hiukan ajatella, eli ei se yhden ihmisen itkettäminen niin kamalan hauskaa voi olla, että siinä sitten pitää koko päivä kaikille näyttää, kuinka toinen ei osaa tehdä jotain asioita oikein. Eli jos kyseinen henkilö ei osaa tanssia jotain uutta muodin mukaista tanssia, tilata oikeita juomia tai tehdä jotain muuta vastaavaa jossain diskossa, tai käyttää arkena vähän halvempia vaatteita kuin toinen, niin se ei tarkoita, että hänet pitää eristää koko ryhmästä. Samoin voidaan sanoa, että myös kaikki raportit pitää juhlimisen välillä saada tehtyä, koska se sitten takaa opintotuen ja myös työnantajat palkkaavat henkilön tekemään töitä eikä istumaan toimistossa ja pelaamaan tietokonepelejä.


Nyt kun opiskelijat aloittavat uransa korkeakouluissa, pitää heidän muistaa, että vaikka elämästä pitää löytyä niitä positiivisia asioita, niin ainakaan yletön juhliminen ei tuota opiskelua vie yhtään eteenpäin. Ihmisen pitää löytää elämässään kultainen keskitie, eli elämään ei saa kuulua pelkkiä juhlia ja iloa, vaan myös surua ja murhetta saa olla. Suru ja murhe ovat tasapaino sellaiselle asialle, kuin ilo. Ei ole iloa ilman surua, se pitää ihmisen muistaa. Ja kun tässä sitten edessä saattaa olla pitkä syksy, niin muistakaa että niillä, jotka eivät juhliin pääse ei ole ehkä niin hauskaa kuin noilla juhlijoilla. Mutta toisaalta taas se minkä taakseen jättää on aina elämässä edessä. Ääripäät tarjoavat usein huonoja vaihtoehtoja kauemmaksi tulevaisuuteen katsottaessa.


Jos joku sitten esimerkiksi venyttää opintojaan ja siivoaa mieluummin jotain rappua, kohtaa hän lopulta sen tilanteen, missä hän on vastakkain esimerkiksi entisen opiskelija tuttavansa kanssa, josta on tehty tuohon yhtiöön esimies. Eli hän on ehkä saanut sitten opintonsa valmiiksi, ja on valmistunut ammattiin, jolloin tuo henkilö saa sitten työehtosopimuksessa määritetyn insinöörin palkan työstään. Tällaisia asioita kannattaa miettiä nyt, että ne eivät ole edessä joskus myöhemmin. Tuolloin henkilö sitten kyllä kiittää itseään, jotta hän on valmistunut ajoissa mikä tarkoittaa laskettua aikaa.