Oikeus ja valtio sekä sensuuri siinä kolme asiaa, joista ei koskaan puhuta tarpeeksi

https://yhteiskuntajahistoria.blogspot.com/

Kimmo Huosionmaa

On olemassa sellainen määritelmä tai ajatus, että maailmassa ei ole yhtään poliittista vankia. Eli tämän käsityksen mukaan kaikki vangit ovat siis rikoksista tuomittuja vankeja, joiden kuuluu olla vankilassa. Tietenkin esimerkiksi rikoslain rikkominen on aina asia, joka tekee ihmisestä rikollisen, mutta jos ajatellaan tilannetta, että esimerkiksi lehtiin kirjoittaminen tai oman mielipiteen esittäminen on rikollista, niin silloin kyllä mennään sille tielle, missä voidaan puhua poliittisesta vainosta tai jopa järjestelmällisestä ihmisoikeuksien polkemisesta.

Mutta tietenkin nämä asiat voidaan myös laskea rikoslakiin kuuluviksi, jos vaikka jossain maassa johonkin tiettyyn etniseen ryhmään kuuluminen muuttaa ihmisen suoraan rikolliseksi, jolla ei ole mitään oikeuksia. Ja sitten lähdetään käsittelemään esimerkiksi juuri lainsäädäntöä, joka on jokaisen valtion sisäinen asia. Tällaisen käsityksen mukaan jokainen hallitus saa tehdä mitä se haluaa tehdä, jos sen tekemät teot tapahtuvat sen valtion alueella, missä hallitus on vallassa. Ja se sitten tekee asioista mutkikkaita.

Jos puhutaan siitä, että jossain maassa on vähemmistö vailla kansalaisoikeuksia, niin sitten lähdetään miettimään sitä, että mitä jos tämä vähemmistö turvautuu terroriin saadakseen huomiota? Silloin heistä tulee niitä terroristeja, joiden päälle saa pudotella täsmäpommeja. Tai niin meidän ainakin halutaan ajattelevan. Tuolloin palataan taas siihen asiaan, että onko maailmassa poliittisia vankeja ollenkaan?

Mikäli ajatellaan sitä, että valtiossa on voimassa tehokkaat sensuuria koskevat lait, joiden avulla opposition toiminta tukahdutetaan täysin, niin voidaan kysyä, että miksi ihmiset eivät lähde kaduille protestoimaan? Syy on siinä, että nuo protestit tulkitaan usein mellakaksi, ja siitä seuraa sitten pampun iskuja sekä kyynelkaasua. Mutta tietenkin näiden valtioiden tuomioistuimet eivät jaa koskaan tuomiota poliittisesta kiihotuksesta sekä toisin ajattelusta. Tämä on tietenkin vain puhetta, eikä kukaan itseään kunnioittava tuomari jaa mitään tuomiota siitä, että henkilö on kirjoittanut tai sanonut jotain valtion johtoa vastaan. Se vähentää ikävästi hänen suosiotaan. Samoin valtion johto joutuu tuolloin huonoon valoon, kun sen vankilat täyttyvät poliittisista vangeista.

Tuolloin esimerkiksi DDR:ssä oli tapana käyttää mielenterveys-diagnooseja siihen, että henkilö saadaan vaikenemaan. Tapa oli käytössä myös Neuvostoliitossa, jossa esimerkiksi Andrei Saharoville tehtiin skitsofrenia diagnoosi, jotta hänen sulkeminen laitokseen sekä kirje- sekä muun ilmaisuvapauden rajoittaminen olisi mahdollisimman helppoa. Saharov oli tunnettu fyysikko, joka kirjoitti asioista, jotka eivät tuota järjestelmää miellyttäneet, Se aiheutti sitten hyvin ikävän tilanteen, ja silloin turvallisuuspoliisi teki hänestä skitsofreenikon. Tässä muuten mieleen muistuu se, että monella muullakin ase ohjelmissa työskennelleiden henkilöiden kuten Robert Oppenheimerin kohtalona on ollut sairastua vakavasti tähän tautiin, eli onkohan skitsofrenia joku tällaisten ydinaseiden parissa työskentelevien henkilöiden ammattitauti.

Kyseinen diagnoosi oli tietenkin erittäin kätevä tapa suostutella muut valtiot esimerkiksi luovuttamaan "poliittisia rikollisia" Neuvostoliittoon, ja esimerkiksi holhous oli loistava tapa perustella se, että henkilö ei saanut esimerkiksi kirjoittaa kirjeitä tai pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Eikä kukaan tietenkään koskaan ole tukemassa poliittisia vankeja pitäviä hallituksia. Sananvapaus on muuten merkillinen asia. Sitä käytetään paljon myös väärin. Ja esimerkiksi joissakin maissa äärinationalistien mielenosoitukset sallitaan. Samoin kaikki, mikä tukee valtion johtoa on luvallista, ja se sitten on erittäin ikävää katsottavaa.

Joskus poliittinen vangitseminen tapahtuu sillä verukkeella, että henkilöä suojellaan esimerkiksi valtion johtoa tukevien ihmisten vihalta. Nimittäin esimerkiksi Saddam Husseinin Baath puolueen aseellinen siipi saattoi suorittaa opposition edustajien pahoinpitelyitä, ja sitten poliittinen poliisi väitti suojelevansa näitä henkilöitä, kun heidät vietiin salaiseen paikkaan, minkä jälkeen heistä ei koskaan kuulunut mitään. Julkaisu- sekä muun ilmaisuvapauden rajoittaminen on tietenkin taiteen laji, joka varmasti väärin tehtynä aiheuttaa vihaa valtaapitäviä kohtaan.

Tuolloin sensuuri saattaa perustua siihen, että saadakseen tuotoksiaan julkaistua on kirjailijan kuuluttava liittoon, jossa sitten tietenkin teos arvioidaan ennen kuin se julkaistaan. Silloin sellaiset utopiat kuten hallituksen vastustaminen estetään nimeämällä teos "roskaksi", mikä tarkoittaa sitä, että kirja heitetään suoraan paperikoriin, ja jos sitten ei tämä asia miellytä, niin kirjailija saa suoraa lähteä kävelemään liitosta, eikä hänen teoksiaan ole syytä pitää hyllyssä tai sitten seuraa vaikeuksia työpaikalla. Sensuurin ikävä puoli on se, että joskus tekstin tekemiseen saattaa kulua hyvinkin pitkä aika, ja silloin jos teos tai kirjoitelma paiskataan roskiin, niin silloin työ on ikään kuin turhaan tehty, ja se sitten varmaan saa ihmisen raivon partaalle.

Miksi ääriainesten toimintaa pitäisi seurata myös julkisen sanan toimesta?

Kimmo Huosionmaa

Politiikassa on helppoa sanoa, että vastapuoli on ääriainesten edustaja, ja samalla tietenkin voidaan muistutella kaiken maailman natseihin liittyvästä toiminnasta. Kuitenkin kun ajatellaan sitä, että miksi vastapuoli leimataan mielellään ääriainesten edustajaksi, niin tällaisen toiminnan toivotaan vetoavan “hiljaiseen enemmistöön”. Tuo “hiljainen enemmistö” käy vaaliuurnalla äänestämässä, ja sitten antaa poliitikkojen olla ikään kuin rauhassa seuraavat vuodet, jotta nämä saavat tehdä työnsä rauhassa. Samalla kehotetaan ihmisiä välttämään kontakteja noihin ääriajattelua edustaviksi ryhmiksi nimettyihin tahoihin. Kuitenkin tuo ääriainesten tai niiksi nimettyjen tahojen eristäminen saattaa vaikuttaa näiden ryhmien toimintaan vastakkaisella tavalla, kuin mitä halutaan.


Ääriryhmistä saattaa puuttua täysin poliittinen agenda, eli heillä ei ole mitää muuta mallia kuin heittää ulkomaalaiset ulos maasta. Eikä heillä ehkä mitään sanottavaa mihinkään ole, mutta kuitenkin voidaan miettiä, että mistä moinen ajattelu johtuu? Onko heitä ehkä joskus kohdeltu ulkomaalaisen toimesta väärin, vai mikä on saanut vihan nousemaan niin kovaksi, että kadulle lähdetään pesäpallomailan kanssa keskustelemaan. Samoin täytyy muistaa, että ääriryhmien edustajat saattavat kuitata esimerkiksi varoitukset järjestön väkivaltaisesta toiminnasta “huhupuheina”, ja joskus käy niin, että henkilö on mennyt “liian syvälle” mukaan sen toimintaan, jolloin sitten käy niin, että irrottautuminen on henkilön omien tekojen takia liian vaikeaa. Ja joskus tuollainen varomaton henkilö ajautuu mukaan kovan luokan terrorismiin, joka saattaa viedä hänet jopa lopun iäksi vankilaan tai  hän saattaa tulla ammutuksi johonkin aavikolle.


Eli jos joku ryhmä jätetään täysin julkisuuden ulkopuolelle, niin silloin sen toimintaan saattaa tulla mukaan oikeasti radikaaleja tahoja, jotka sitten alkavat noissa tuon ryhmän kokouksissa esiintymään oikeasti sillä tavoin, että voidaan puhua jopa avoimesta rasismista sekä ihmisoikeuksien polkemiseen tähtäävästä politiikasta. Ja mikäli kukaan ei ole tuota toimintaa näkemässä, tai sitä saateta yleiseen tietoisuuteen sillä tavalla, että tieto tulee luotettavalta taholta, niin silloin saattaa käydä niin, että radikaali ryhmä kohdistaa värväyksensä esimerkiksi nuorisoon esiintyen jonain nuorisojärjestönä. Tuollainen toiminta on erittäin ikävää, mutta kuitenkin jos tuo asia sitten tulee tietoon, niin silloin voivat vanhemmat ja viranomaiset puuttua asioihin. Se että ääriryhmien toimintaa ikään kuin sensuroidaan voi aiheuttaa sen, että se tekee näistä ihmisistä sekä heidän aatteestaan ja yhdistyksestään jotenkin kiehtovan.


Tällä tarkoitan sitä, että 1960 ja -70-lukujen terroristijärjestöt värväsivät jäseniä esiintyen jonkinlaisena hippiliikkeen jatkeena, missä marijuana paloi, ja filosofiset keskustelut velloivat, ja tietenkin siellä sitten puhuttiin imperialismista sekä palvottiin Neuvostoliittoa. Osa näistä järjestöistä käytti sellaista toimintatapaa, missä ihmisiltä kysyttiin jotain mielipidettä johonkin asiaan, ja jos heidän vastauksensa ei miellyttänyt johtajaa, niin silloin he saivat ottaa savut tavallisesta tupakasta. Mutta sitten tietenkin tästä seurasi huomautus, ja jos seuraavalla yrityksellä vastaus miellytti kysyjää, niin vastaaja sai huumeita. Samoin käytössä oli tunnusteko, eli aluksi kyse oli viattomasta iskulauseiden kirjoittamisesta, ja sitten vähitellen siirryttiin kohti henkirikoksia. Tämä järjestö saattoi olla IRA, RAF (Rote Armee Fraktion), Punaiset prikaatit tai joku muu vastaava väkivaltaan turvautuva organisaatio, jonka johtajat eivät ehkä koskaan ole jääneet teoistaan tai yllytyksestä kiinni.



Eli kun tunnusteko oli tehty, niin silloin sai tekijä käyttöönsä jonkun korun, joka kertoi tuosta teosta. Joissakin tapauksissa oli käytössä ikään kuin liikennevalomalli, missä vihreä tila tarkoitti marijuanaa, keltainen jotain rave-huumetta kuten amfetamiinia tai kokaiinia, ja punainen heroiinia. Ja kysymykset sekä vastaukset sekä tunnusteot oli määritelty tuon värikoodin mukaan.  Tuolloin tietenkin se että tällaista toimintaa ei ikään kuin esitelty julkisuudessa teki mahdolliseksi sen, että tällaista värväystä voitiin harjoittaa. Eli kun kukaan ei ollut näkemässä, niin kaiken maailman hyväksikäyttäjät kykenivät toimimaan vapaasti, kun kukaan ei ollut estämässä tai kuvaamassa. Eikä kukaan osannut edes epäillä tuollaista voivan tapahtua.



Kun nuo väkivaltaiset anarkisti- tai terrorijärjestöt värväsivät nuoria, niin he sitten soittivat kotiin, ja kertoivat tarinoita siitä, kuinka esimerkiksi tämä värvättävä oli töhrinyt seiniä. Siitä sitten tuli lähtö kotoa, ja sen jälkeen tuo henkilö oli järjestön omaisuutta, ja hänet “koulutettiin terroristiksi”, kuten on tapana sanoa. Yleensä pari tuon järjestön agenttia tai jäsentä kävi hakkaamassa tuon tarjokkaan esiintyen poliisina, ja tuo sitten sai henkilön hyppäämään onnesta, kun hänet ehkä lähetettiin Libyaan koulutettavaksi aseen käytössä, ja samalla tuo järjestö sitten tarjosi mahdollisuutta “lyödä takaisin”, niin silloin tietenkin kyseinen henkilö tarttui tilaisuuteen nähdä maailmaa.



Ja sitten matka kävi kohti aavikkoa, missä tuo koulutus viimeisteltiin, ja henkilö oli valmis työkalu niiden käsissä, jotka häntä käskivät. Itse en tiedä että onko CIA:lla tai Mossadilla vastaavia leirejä, ja kuka hyvänsä englantia puhuva voi esiintyä CIA:n miehenä. Anti- tai vastaterrorismi tarkoittaa sitä, että terroristeja vastaan isketään heidän omilla aseillaan, eli pommi-iskuja sekä sala-ampujia käytetään terroristeja itseään vastaan. Eikä heprean kieli kovin paljoa arabiasta eroa, joten tässä vain tarkoitan sitä, että esimerkiksi “Blackwaterin” kaltainen organisaatio saattaa väittää omaavansa jotain poliittisia päämääriä, mutta kuitenkin saattaa olla niin, että kyseessä onkin joku palkkasoturien järjestö, joka vain esiintyy komealla nimellä, ja joka myy palkkamurhia sille, jolla on varaa tästä maksaa.