Emme saisi toistaa menneisyyden virheitä.

Pohjoismaissa uskotaan että tai on uskottu, että työntekijöistä huolehtiminen ei ole pelkästään moraalinen tai eettinen kysymys, vaan kyse on myös tuottavuudesta. Tyytyväinen työntekijä tekee työtä paremmin tai enemmän kuin tyytymätön. Kuitenkin meidän pitää muistella sitä, että työtä on monenlaista. Ja osa työtehtävistä on sellaisia, että niitä ei juuri kukaan edes yritä arvostaa. On olemassa malli, jossa ikävät työtehtävät sysätään joko jollekin kesä-apulaiselle tai sitten ikäviä ja tylsiä perustuotantoon kuuluvia tehtäviä varten voidaan tietenkin tuoda ihmisiä ulkomailta tekemään noita hyvin ikäviä tehtäviä. Tuollaisia tehtäviä ovat esimerkiksi sellaiset tehtävät kuten vaatteiden perustuotanto, jossa ihminen tekee lähinnä pelkästään yhtä liikettä päivässä. 

Sanotaan että tuomalla ulkomaisia työläisiä tekemään noita tehtäviä esimerkiksi ruotsalaiset työnantajat sekä poliitikot hankkivat omiltaan tukea sekä hyväksyntää 1960 ja -70 luvuilla. Nuo siirtotyöläiset joilla teetettiin tai teetetään esimerkiksi farmarihousujen perustuotantoa, eivät olleet äänioikeutettuja. Joten sitä varten esimerkiksi poliitikkojen ei tarvinnut suoraan huomioida noita ihmisiä. Tätä samaa mallia tietenkin on noudatettu monissa muissakin maissa kuten USAssa sekä ikävä kyllä myös Suomessa. USAssa siirtotyöläisillä on teetetty esimerkiksi viinin korjaamista, mikä ei liene myöskään Ranskassa vierasta.

Kun puhutaan esimerkiksi pakolaisista, niin tietenkin on helppoa perustella tuota työnjakoa sillä, että pakolainen opiskelee samalla kieltä, mutta se tuo sitten eteen tilanteen, että mitä jos maahan tulee suurtyöttömyyttä? Kun työtä jota kukaan ei halua tehdä tarjotaan siirtotyöläisille, niin saadaan aikaan kuva siitä, että “me” olemme jotenkin hyviä ihmisiä. Kun puhutaan ulkomaalaistaustaisista työntekijöistä, niin jotenkin ainakin ennen omaan mieleeni tuli sellainen kuva, että nuo henkilöt ovat jotenkin pakolaisia. Pakolaiset eivät ole sama kuin siirtotyöläiset. Pakolainen muuttaa maahan pakon edessä, koska hän kokee maassaan vainoa. 

Siirtotyöläinen tulee maahan työhön. Ja työtehtävät joita siirtotyöläisille tarjotaan ovat nimenomaan olleet niitä, joita kukaan ei halua. Sanotaan että siirtotyöläisiä palkataan siksi, että heistä on helppo päästä eroon. Ajatellaan että he saavat suuret rahat, joilla sitten ostetaan Mercedes Benz ja omakotitalo koko perheelle. Eli me saatamme ajatella, että siirtotyöläinen saa omaan maahansa keskimääräisiin tuloihin nähden hyvää palkkaa. 

Kun on pakko ottaa työtä vastaan, niin silloin ei tarjoilla olevilla tehtävillä ole väliä, on jotenkin julmaa logiikkaa. Mutta kun puhutaan noista tehtävistä, jotka saattavat sisältää vain yhtä tai kahta liikettä, niin niitä halutaan teettää myös roboteilla. Robotti ei tietenkään valita työvuoroista, eikä se koskaan vaadi palkkaa. Samoin robotti ei ole mikään imagohaitta, vaikka se aiheuttaa esimerkiksi sen, että nuo ompelijat lähtevät työttömiksi. Kun ajattelemme yhteiskunnan muutosta, niin robotiikka on viemässä juuri noita siivoojan ja muiden toimijoiden töitä, joiden perehdytys kestää viisi minuuttia. Ja ongelma esimerkiksi siirtotyöläisten kohdalla on se, että he tekevät lapsia, jotka jäävät sitten tuohon uuteen kotimaahansa asumaan.

He saattavat kokea olevansa ylenkatsottu joukko, mikä sitten aiheuttaa kitkaa väestöryhmien välillä. He eivät ehkä tunne ketään kantaväestöön kuuluvaa, vaan kaikki tuttavat ovat samanlaisista maahanmuuttajaperheistä. Ja se aiheuttaa tietenkin ongelmia. Samoin uudenlainen siirtotyöläinen, joka on korkeasti koulutettu sekä tulee maahan tekemään korkeasti palkattua asiantuntijatyötä on myös ongelmallinen tapaus. Nimittäin yhtiöiden suuri ongelma on siinä, että ne ja niiden johtajat ajattelevat vain omia voittojaan. Kun puhutaan siitä, että monikansallisten yhtiöiden johtajien tehtävänä on maksimoida yhtiöiden voitot, niin se tietenkin on vastoin pohjoismaista periaatetta. 

Mutta tuolloin unohdamme sen, että yhä useampi meidän maassamme toimivista yhtiöistä on todellisuudessa monikansallisessa omistuksessa. Ja tuo tarkoittaa sitä, että nuo yhtiöt voivat toimia täysin vailla kansallisten viranomaisten kykyä valvoa niiden toimintaa. voidaan ajatella että ihmisiä ei kannata kouluttaa, koska se vie vain verovaroja. Ja saadaanhan niitä insinöörejä myös tuoda ulkomailta.  Jos sitten haluamme ajatella lyhytnäköisesti, niin silloin me kohtaamme tilanteen, missä valtion turvallisuus saattaa vaarantua. Mutta meidän pitää ymmärtää, että koulutuksen kohdalla ei ole kyse vain rahasta. 

Jos emme kouluta maamme kansalaisia eli niitä, joilla on äänioikeus, niin he ovat silloin alttiita ulkoapäin tulevalle informaatio vaikuttamiselle. Se että propaganda puree parhaiten kouluttamattomaan ihmiseen on erittäin yleisesti tunnettu asia.  Juuri se että äänestäjä ei tiedä ketä hän äänestää, ja jättää äänestämättä tekee tilaa erilaisille ääriryhmille, joiden oma etu menee valtion ja kansan edun ylitse. Koulutus opettaa kriittistä ajattelutapaa.. Juuri tämän takia esimerkiksi Hitler ja Stalin halveksivat yliopistoja sekä koulutusta yleensä. Kouluttamaton ihminen on aina helppo kohde informaation kautta tapahtuvalle vaikutukselle. Ja juuri sen takia koulusta olisi tarjottava myös ulkomaalaisille. 

Mutta kuitenkin kun tuota ajatusta ajatellaan vasten esimerkiksi maahanmuuttopolitiikkaa, niin haluammeko me tehdä työtä, jota esimerkiksi maahanmuuttajille on tarjolla? Se että yhteiskuntamme säästää esimerkiksi koulutuksesta kasvattaa tulorajoja. Mutta samalla se altistaa yhteiskuntamme  informaatio vaikuttamiselle, joka on kaukana ystävällisestä. Koulutus antaa meille eväitä sille, että ihmiset osaavat varoa tiedon urkintaa sekä mahdollisesti outoja kyseleviä “viranomaisina” esiintyviä henkilöitä. 

Meidän pitäisi opetella kaksisuuntaista ajattelutapaa. Eli kun joku asia on meistä mukavaa, niin se ei ehkä ole mukavaa muista. Kun muista joku asia on mukavaa, niin se ei ehkä ole meistä mukavaa. Me ajattelemme ehkä esimerkiksi siten, että Virossa, Latviassa sekä Liettuassa on venäläinen vähemmistö. Mutta noissa maissa muistetaan se, kuinka baltit olivat häviävän pieni vähemmistö valtiossa nimeltään Neuvostoliitto. 

He olivat mikroskooppisen pieni vähemmistö, jonka yli voitiin kävellä. Oli helpompi tuoda venäläisiä muualta Neuvostoliitosta kuin opettaa virolaisille, latvialaisille ja liettualaisille Venäjää, ja tietenkin se, että venäläiset työnjohtajat olisivat opetelleet baltian kieliä oli täyttä utopiaa. Tietenkin ihmiset oppivat venäjää kouluissa, mutta tuo venäjä ei kattanut teknistä sanastoa eikä sillä voinut kommunikoida teknisissä tehtävissä. 

Riitti että suurin osa ihmisistä oli jotenkin tyytyväisiä. Ja tyytyväisyys taattiin siten, että ihmiset eivät sanoneet mitään valtiotaan vastaan. Valtio takasi sen kautta “suosion”, koska jos ihmiset sanoivat jotain valtion virallista linjaa vastaan, tai kiistävät valtion keskeiseen ideologian eli valtion johdon näkemyksen valtiosta erehtymättömänä koneistona, jota johtaa viisaista viisain mies, patriarkka, niin hänet pidätettiin ja lähetettiin suoraan Siperiaan, opettelemaan valtion virallista kantaa. Valtiota hallittiin pelolla, jonka tarkoitus oli osoittaa maailmalle, että “katsokaa, että kuinka tyytyväisiä ihmiset ovat, kun kukaan ei edes mieltään osoita”.

 Pelon ja poliisikoneiston tarkoitus oli painaa kaikki vastaäänet kuulumattomiin. Ja jokainen valtion itsensä vastaiseksi luokittelema mielipide saattoi aiheuttaa pidätyksen. Kaikki muut kuin valtion virallinen mielipide peitettiin kovan luokan propagandalla. Ja me tietenkin länsimaiseen ajattelutapaan tottuneina ihmettelemme miksi nuo ihmiset uskovat propagandaa. Syy on se, että valtio julkistaa vain sitä itseään tukevaa informaatiota. Eikä muita kuin valtion hyväksymiä lähteitä ole käytettävissä Ajatelkaa tuota tilannetta, että kaikki tieto mitä saatte on peräisin samasta lähteestä. Eikä kukaan teistä ole koskaan edes nähnyt ulkomaisia lehtiä tai TV-kanavia. Silloin propaganda voi vaikuttaa eri tavalla kuin mitä me edes voimme uskoa. Meidän pitää muistaa se, että propaganda on noissa maissa osa valtion virallista mielipidettä, jota ei saa koskaan kyseenalaistaa tai vastustaa, joten propagandan kyseenalaistamisesta voi seurata vakavia seurauksia.

Me haluaisimme olla ankaria itsellemme. Mutta me olemme samalla itse oman itsemme suurin sokea piste. Se että meillä itsellämme on asiat hyvin saattaa siirtää pahaa oloa johonkin toiseen, ja tuo joku toinen voi sitten ryhtyä vihaamaan meitä. Se että ajattelemme itseämme ja omaa hyvää, joka koskee itseämme on mielestämme aivan oikea ajattelutapa, mutta emme voi tai saa tehdä sen kautta itsestämme vihattuja. Ongelma on siinä, että meitä on joka lähtöön, ja yhteinen etu ei ole globaali käsite. Se mikä on meistä oikea tapa saattaa olla jonkun muun mielestä täysin väärä. Eli meidän pitää muistaa se, että on myös muita ihmisiä, joilla on oma historiansa sekä oma käsityksensä siitä, mikä on heille hyväksi. Tuo heidän näkemyksensä on ehkä meille hyvin vieras. Ja noiden kahden näkemyksen yhteensovittaminen voi olla vaikeaa. 

Kun haluamme oppia jotain, niin silloin meidän pitää oppia mitä ennen on tehty. Ja sitten pitää oppia myös se, mitä ei koskaan pidä tehdä. Tuota sanotaan erehdysten kautta oppimiseksi. Erehdykset ovat asioita, jotka opettavat asioita siten, että noita erehdyksiä ei pitäisi koskaan toistaa. Erehdysten kautta oppiminen on mahdotonta, jos emme myönnä, että olemme tehneet virheitä. Jos kiistämme erehdykset, niin silloin me helposti toistamme noita virheitä, jotka ovat joskus tulleet kalliiksi. 

Historia opettaa kaikkia. Mutta se opettaa jokaista omalla tavallaan. Mutta jotta voisimme oppia historiasta, on meidän oltava valmiit ottamaan oppia vastaan. Jos kiellämme asioita, jotka ovat meille vaikeita, niin silloin me saatamme muuttaa historiaa sellaiseksi, että se miellyttää meitä. Tuolloin historia muuttuu romaaniksi, joka ei opeta yhtään ketään. Jos haluamme käyttää jotain tietoa oppiaksemme asioita, niin tuo tieto pitää silloin ottaa sellaisenaan vastaan. Emme saa poistaa asioita, jotka ovat meille vaikeita, koska vaikeat asiat ja virheet opettavat mitä ei pidä tehdä. 

Me kasvamme omien kokemusten sekä kulttuurin kautta. Kun puhutaan siitä että esimerkiksi Suomessa asioista ajatellaan tietyllä tavalla, niin meidän pitää huomioida se, että esimerkiksi Baltiassa samoista asioista saatetaan ajatella eri tavalla. Baltia on lähihistorian aikana kokenut kaksi tai kolme miehitystä. Eli Neuvostoliiton miehityksen, Saksan harjoittaman miehityksen sekä uuden Neuvostomiehityksen. Sen takia Baltiassa ajatellaan asioista jotenkin eri tavalla kuin Suomessa. Mutta kuten tiedämme, niin  koulutus on toimivien innovaatioiden pohja. Ilman innovaatioita ei meillä ole tuotteita joita voimme myydä. Pahoinvoiva nuori on hyvä kohde erilaisille kiihottajille, jotka sitten saattavat provosoida häntä asioihin, joita hän katuu lopun ikänsä. Kun me kohtaamme ihmisiä, niin meidän pitäisi historiasta oppia se, että ihmiset saattavat muuttua. Meidän asenteemme asioihin muuttuvat. 

Kirjoitelma auton määräävästä roolista kaupungin suunnittelussa.

Kimmo Huosionmaa

Miksi kaupunkeja ei tehdä ihmisten vaan autojen ehdoilla? Se on kysymys, joka aina silloin tällöin kysytään. Auto tietenkin on hieno statussymboli, ja varmaan sitä monet tarvitsevat, mutta tässä kysyn kuitenkin että miksi kaikki asiat kaupungissa ovat sellaisia, että niissä pitää ottaa autoilijat huomioon? Auto tuo meidän länsimaisten pyhä lehmä, joka on monessa työpaikassa välttämätön asia, ja jonka ympärillä yhteiskuntamme on ainakin tähän asti pyörinyt on ainakin ennen ollut todella määräävässä asemassa esimerkiksi asemakaavoja suunniteltaessa.

Samoin voidaan hyvin kysyä, että onko esimerkiksi jätehuolto oikeasti kustannustehokasta, jos se tapahtuu siten, että kuorma-auto kiertää jokaisen roskakatoksen, vai voisiko siihen olla joku muu ratkaisu, kuten se että talonmies ajaisi trukilla nuo roskasäiliöt ison tien varteen, josta nämä roskat lastataan roska-autoon, tai voisiko esimerkiksi metroa hyödyntää tässä tapauksessa, niin että samalla raiteella metrojunan kanssa  kulkisi jätteiden keräys juna, joka tietenkin liikennöisi vain silloin kun metro on poissa käytöstä. Ja tuo juna voitaisiin täyttää jätteillä siiloista, joihin jäte toimitetaan kotitalouksista esim paineilmaputkistoa käyttäen. Ja tähän palaamme myöhemmin.

Kun ennen tehtiin lähiöiden yleiskaavoja, niin silloin katsottiin hyvin tarkkaan, että tuolla välineellä pääsi suoraan rapun eteen, koska se että ihmiset olisivat joutuneet kävelemään oli tietenkin katastrofi, ja tietenkin jokaisen asunnon yhteydessä piti olla parkkipaikka, jossa perheen ikioma auto sitten seisoi ihmisten ihailtavana. Kun tuota paikkaa katselee, niin siitä tietenkin näki, että oliko perhe kotona, tai että millainen varallisuus tuolla auton omistajalla oikeastaan olikaan. Kun ajatellaan tilannetta, että joku saattaisi aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kaupungin tai jonkun muun firman työnjohtajille tai työläisille, niin silloin tietenkin olisi hienoa, että tuolla ihmisellä olisi auto käytössään.

Nimittäin yön pimeydessä olisi varmaan hienoa kääntää vähän lasinpyyhintä hajalle tai sitten kolhaista auton perää jollain koneella. Ja samalla tietenkin voi mukavasti pitää silmällä, onko henkilö kotona, jotta postiluukusta voi sitten käydä pudottamassa sellaisen mukavan ihailua sisältävän kirjeen, missä tuota tekoa oikeasti puolustellaan. Kun ajatellaan sitä, miten auto dominoi kaupunkien suunnittelua, niin silloin tietenkin tullaan tilanteeseen, missä kaupungissa on todella leveät kadut, mutta niistä ei ole millekään jalankulkijoille tai kevyen liikenteen toimijoille mitään hyötyä, ja talvella sitten kapeilla jalkakäytävillä kohtaa ihminen loskasateen.

Auto on asia, joka on ikään kuin istutettu länsimaissa sellaiseen asemaan, että sen varjolla voidaan ihminen unohtaa täysin, kun kaupunkien suunnittelussa otetaan huomioon kaikki mahdollinen, että autoilusta tulisi erittäin mukavaa sekä joustavaa. Kuten jossain asioissa saattaa käydä, niin toki kaupungeissa on aina ollut tilaa sellaiselle mukavalle henkilöautolle, mutta sitten on päässyt tila loppumaan, ja onhan auto tietenkin hyvä tulonlähde esimerkiksi kaupunkien maksullisten parkkipaikkojen muodossa. Kun ajatellaan esimerkiksi kaupunkien tapaa hoitaa jätekuljetukset, niin sekin on hiukan tehotonta.

Tuo kuorma-auton ajaminen jokaisen roskakatoksen eteen tietenkin on pakollista, mutta tietenkin asian voisi hoitaa esimerkiksi trukeilla, joilla nuo jäteastiat kuljetetaan tienristeykseen, jossa ne kaadetaan jäteautoon. Tai sitten joissakin futuristisissa malleissa on lähtökohdaksi otettu paineilmalla toimiva posti, joka on käytössä monissa apteekeissa sekä ostoskeskuksissa. Tuolloin roska-astiat pantaisiin kulkemaan paineilma-postin kaltaisessa järjestelmässä, ja nämä jätteet voitaisiin vaikka kaataa metrotunnelissa liikkuvaan junaan. Mutta jostain syystä tätä järjestelmää ei olla tehty vielä suuressa mittakaavassa, ja toki noiden putkien asentaminen maan sisään maksaa rahaa, jota ei ehkä aivan tällaisiin suunnitelmiin liikenisi.

Mutta kuitenkin kun ajatellaan sitä, että kun ihminen asuu lähiössä tai keskikaupungilla, niin silloin varmaan ei ole mitenkään mukavaa, jos vaikka pikkulapsi sattuu pääsemään irti sekä syöksyy suoraan ajoradalle. Joskus ihmiset kysyvät, että miten esimerkiksi jalkakäytävien reunoille ei olla asetettu turva-aitoja, jotta lapset eivät syöksy autojen eteen? Tuolloin mieleeni muistuu eräs asia, jonka joku on minulle sanonut. Autot ovat kalliimpia kuin ihmishenget, ja siksi esimerkiksi Helsingin kapeat jalkakäytävät eivät ole saaneet aitoja reunoilleen.

Mutta kun tätä kaupunkien katua ajattelee, niin siinä on huomioitu ainoastaan autoilijoiden tarpeita, jotta he pääsisivät mukavasti nousemaan autosta. Eli kanttikivi on vaihdettu matalaan, jotta ihmisten ei tarvitse nousta epämukavasti autosta pois, ja myöskään auton pohja ei rikkoudu, jos sillä ajaa vahingossa esimerkiksi jalkakäytävälle. Tuo tietenkin on hiukan vaarallista, koska kanttikiven tehtävänä on hidastaa ajoneuvoja ajamasta jalkakäytävän päälle, sekä samalla pysäyttää esimerkiksi bussi, joka syöksyy ihmisten keskelle. Kuitenkin auto dominoi myös tällaista suunnittelua. Joten miksi tähän ei tule muutosta, vaikka ongelma on kaikkien tiedossa, niin sille ei tehdä mitään, vaan asioiden annetaan jatkua entiseen tapaan.

Kirjoitelma lähiöistä sekä niiden asukkaista

Kimmo Huosionmaa

Kaupunkisuunnittelua arvostellaan nykyään siitä, että kaupunkeja suunnitellaan liikaa autojen ehdoilla ja ihmiset ikään kuin jäävät taka-alalle. Tuolloin usein unohdetaan sellainen asia, että meille 1970-luvulla syntyneille sana "kaupunki" tarkoittaa oikeastaan lähiötä, jossa kasvoimme aikuisiksi. Yläkuvassa on Soukan lähiötä Espoossa, ja silloin tällöin kävelen tästä paikasta ohi, joten otin siitä valokuvan.

Jos joku 1970-luvulla vaikuttanut kaupunkisuunnittelija olisi vakavasti ajatellut sitä, millainen yhteisö tällainen betonilähiö oikeastaan on, niin uskoisin hänen toimineen hiukan toisin piirtäessään näitä betonisen arkkitehtuurin helmiä sekä miettiessään mitä palveluita tällaisessa lähiössä oikeastaan pitäisi olla, jotta ihmiset tuntevat olonsa hyväksi. Siellä ei varmaan olisi esimerkiksi autoteitä suoraan kotipihan edessä, ja myös jalankulkua sekä kevyttä liikennettä olisi kohdeltu muutenkin toisin, eli nämä tiet olisi tehty niin, että mäet sekä pyöräilijän jaksaminen olisi huomioitu hiukan paremmin. Kun ajatellaan niitä periaatteita, joita esimerkiksi tässä lähiössä on noudatettu, kun sitä on alettu rakentaa, niin silloin ilmeisesti oli tarkoitus, että ihmiset viettävät kaikki viikonloput sekä lomat jossain maaseudulla.

Kun näitä betoni- tai nukkuma-lähiöiksi nimettyjä paikkoja on rakennettu, niin silloin oli vallalla sellainen ajatus, että ihmiset tulisivat tänne Pääkaupunkiseudulle tienaamaan rahaa, ja sitten kun heidän vanhempansa jäävät eläkkeelle, niin nämä ihmiset muuttavat takaisin maalle. näitä lähiöitä rakennettaessa ajatuksena oli se, että niissä asuvat ihmiset viettivät päivät töissä, ja sitten illalla palasivat tuohon suloiseen koppiin, missä sitten syötiin ja nukuttiin. Viikonloput  vietettiin maalla omien vanhempien luona, ja tuolloin oli itsestäänselvyys, että kaikki ihmiset olivat naimisissa.

Perjantaina lähdettiin kotitilalle, ja sitten sunnuntaina palattiin takaisin. Jos ihminen ei ollut naimisissa, niin se tarkoitti, että hänessä oli jotain vikaa. Kun sitten lama iski Suomeen, ja ensimmäistä kertaa työttömyyttä ei voitu purkaa vippaskonstein, niin alkoivat ihmiset erota, koska sosiaaliset paineet eroamiseen olivat suuret. Mutta tuolloin tietenkin työttömyys ymmärrettiin jonkinlaisena "stigmana", jota piti hävetä, ja samoin erityisesti se, että tuli avioero johti siihen, että ihmiset eivät enää välttämättä kehdanneet lähteä kotiin, koska se että aviomies ei enää voinut huolehtia perheen toimeentulosta sekä kulisseista oli hyvin rasittavaa.

Ja nuo yksin jääneet henkilöt viettivät silloin ensimmäistä kertaa myös viikonloppuja lähiöissä. Tuolloin syntyi se paljon puhuttu lähiökulttuuri, johon kuului kapakka sekä hieman boheemi elämäntyyli. Tietenkin kaupunkeihin oli ennenkin tullut ihmisiä maaseudulta, ja osa oli lähtenyt siksi, että he kokivat kotiseudun jotenkin ahdistavana. Mutta tuolloin 1970-luvulla oli sellainen asenne, että jos ihminen oli saanut potkut töistä, niin se tarkoitti elämän loppua. Kun ihminen jää työttömäksi, niin silloin hän voi toimia kahdella tavalla.

Ensimmäinen näistä tavoista on juoda paljon viinaa, jolloin varmaan kukaan ei sitten perään itke, ja se varmaan olisi se tie, jonka joku haluaisi tuon ihmisen ottavan. Silloin ei häntä tarvitse koskaan katsoa lähellä, eikä potkuja tarvitse koskaan perustella kenellekään muuten kuin sillä, että kyseessä on "kelvoton mies". Tuo mies tai nainen tulevat varmaan työllistämään erilaisia ammatinvalinnan ohjaajia sekä muita virkailijoita todella paljon, ja he ovat se syy, miksi esimerkiksi "aktiivinen työnhakua koskeva malli" meni läpi eduskunnassa. Mutta tuo meidän lähiömme asukas voi tietenkin valita toisin, ja tämä malli varmaan on sellainen, mistä voi sitten olla myös ylpeä, koska tuo työtön on tarttunut itseään niskasta kiinni.

Kun ihminen saa potkut, ja syynä on kouluttamattomuus, niin se tarkoittaa sitä, että silloin ei itku auta markkinoilla. Jos kapakassa tulee joku mies vastaan sanoen, että täältä ei enää koskaan nousta, niin silloin pitää hiukan valpastua, ja kysyä että "annanko tuollaisen ihmisen todella voittaa?". Tuolloin pitää aivan itse lähteä kohti opin tietä, vaikka se saattaa hieman ikävältä tuntua. Kun ihminen lähtee aikuisena oppimaan uusia asioita, niin silloin pitää olla todella korkea motiivi. Mutta kun sitten lopulta valmistuu uuteen ammattiin, joka saattaa olla se "TV:stä tuttu" insinööri tai ekonomi, niin silloin varmasti ovat suupielet korvissa. Silloin todella tuntee saaneensa aikaan jotain sellaista, mitä kukaan ei voi sitten pois ottaa. Syy miksi tuollaista ihmistä pelätään, non se, että hän on usein se, jonka kaverit ovat hylänneet. Ja halu näyttää muille on todella hyvä motiivi.

Opiskelu on asia, mikä varmaan jossain vaiheessa alkaa väsyttää, mutta kuitenkin se antaa sisältöä elämään, ja jos joku sitten haluaa "pysyä aitona", niin suosittelen laskemaan montako kertaa vuodessa itse kukin pääsee tai mahtuu taksiin, kun lähdetään jatkoille. Kaupunki on hieno paikka opiskella itselleen sellainen tutkinto, jota myös muut ehkä arvostavat. Kun puhutaan harrastuksista sekä niihin kuuluvasta "ei tutkintotavoitteisesta"  opiskelusta, niin aina välillä löytyy ihmisiä, jotka näitä kursseja oikein tyrkyttävät. Niistä saa muka kavereita, mutta kuitenkin pitää muistaa se, että tuollainen ihminen, joka näistä vaihtoehdoista puhuu katsoo usein vastapäätä olevaa ihmistä hiukan alaspäin.

Hänestä on hienoa, kun ihminen käy kursseilla, mistä ei ole mitään hyötyä, ja sitten seuraavassa tapaamisessa hän kertoo kuinka paljon rahaa tuohon sitten menee, eikä siitä ole kenellekään mitään hyötyä. Ja sitten taas otetaan itseä niskasta kiinni. Tutkintotavoitteinen koulutus ei ole mikään automaattisesti läpäistävä asia, vaan se vaatii työtä. Mutta kuitenkin pettymyksen voi jokainen kohdata myös noilla "ajanvietteeksi" tarkoitetuilla  kursseilla, joissa opetetaan esimerkiksi tanssia. Saattaa näet olla niin, että tuollainen kurssilainen kohtaa siellä torjuntaa sekä hänelle ei ehkä tanssiparia löydy. Eikä yksin harjoitteleminen ole mukavaa, jos kyseessä on paritanssi. Tutkintotavoitteisen koulutuksen läpäiseminen saattaa aiheuttaa sen, että myös tanssipari löytyy helpommin, ja aina on mukavaa sanoa olevansa esimerkiksi merkonomi tai arkkitehti, jos joku sattuu ammattia tiedustelemaan.