Kun nero ei sovi johtajaksi

Platon sanoi aikoinaan puhetaidon olevan vaarallista. Aristoteleen mukaan älykkyys on hyödytön asia, jos sitä ei tuoda esiin. Siis kuka tekee mitään älykkyydellä joka ei näy päälle? Korkea älykkyys voi heikentää johtajan kykyä tulla ymmärretyksi. Hyvä esihenkilö ei ole välttämättä tiimin älykkäin, vaan se, joka on hyvä ihmisten kanssa. (https://yle.fi/a/74-20150965).  Mitä tarkoittaa "olla hyvä ihmisten kanssa"? Valitaanko johtajiksi varsinkin keskitasolle sellaisia, jotka eivät sitten uhkaa koskaan heidän omien esimiestensä asemaa? 

Kun puhutaan pomoista, niin kun palkkaamme johtajan, niin hän tuo taloon myös omat verkostonsa sekä suhteensa. Eli me emme palkkaa vain yksilöä, vaan mukana kaupassa tulevat tietenkin tuon johtajan liike- ja muut suhteet. Eli miten määritellään hyvä johtaja? Riittääkö hyväksi johtajaksi pääsemiseen se, että henkilö tekee hyvää taloudellista tulosta? Vai millaista indeksiä käyttäen johtajat 

Meillä kaikilla on sellainen kuva, että joukon älykkäin ei pääse kovin usein johtajaksi. Se onko tuo asia totta on sitten meidän kaikkien itsenäisesti pääteltävissä. Mutta siis jos älykkäin ei pääse johtajaksi, niin se tarkoittaa sitten varmaan sitä, että jos haluaa saada hyvää palkkaa sekä johtaa muita, niin ei kannata omata mitään kovin korkeaa älykkyysosamäärää. Vai onko asia oikeastaan sittenkään aivan niin yksinkertainen? Eli miksi joukon älykkäin ei koskaan pääse johtamaan mitään? Tai miksi älykäs ihminen koetaan usein suoraan sanottuna huonoksi johtajaksi? Elämmekö yhteiskunnassa jossa tyhmyyttä ylistetään? Vai miksi älykkäiden ihmisten johtajuutta jotenkin pidetään huonona asiana? 

Ehkä siksi että älykäs ihminen ei ehkä ole aivan muiden tasolla. Hän saattaa arvioida asioita liian korkealentoisiksi, tai etsiä niistä liian montaa ulottuvuutta. Vai onko niin että hän vain antaa tehtäviä niin monimutkaisesti, että niitä on muiden vaikea seurata. Tai ehkä asia on niin, että johtajia tehdään ihmisistä jotka eivät muuta osaa tehdä. Näin he eivät tuota mitään suurempaa vahinkoa. Vai onko tämä äskeinen, hiukan loukkaava käsitys oikeastaan vain sitä, että me jostain syystä etsimme ihmisistä luonnostamme negatiivisia asioita. Me tietenkin palvomme johtajuutta. Mutta samalla olemme luonnostamme kateellisia. Siis korvaako asema älykkyyden? Ja kannattaako meidän olla tyhmiä?

Tai kannattaako meidän nyt sitten kehittää itseämme mitenkään? Nyt kun on lama, niin johtajan kannalta tietenkin olisi tärkeää että meidät voidaan helposti sanoa irti. Me olemme alaisia joten meidän tulee tuota johtajaa palvoa jatkuvasti. Jos johtaja ei osaa työtään tai muuten vain on ilkeä, niin tietenkin silloin me voimme aavistella, että hänen älykkyysosamääränsä ei ole 160. Vaan ehkä se on vähän pienempi. Mutta tietenkin johtotaidot korvaavat älykkyyden. Kun ihminen tekee rahaa pari kolme miljardia päivässä, niin miten me edes voimme epäillä häntä tyhmäksi? Rikkaus on asia, jolla varmasti pannaan paljon arvoa, kun pohditaan ihmisen soveltuvuutta valtion johtoon. Valtiota ei kuitenkaan voi johtaa kuten yritystä. Valtio ei voi heittää kansalaistaan pois yhteiskunnasta. Eli valtio ei pääse eroon henkilön aiheuttamista kustannuksista siirtämällä hänet suoraan kortistoon. 

Siis miksi me ihmiset oikeastaan osaamme ajatella, kun meillä on johtaja, jolle voimme tällaisen ikävän asian ulkoistaa. Näin emme enää halua mitään, kuin sitä mitä joku johtaja sitten meidän eteemme antaa. Kun ihmisellä on 120 alaista, niin hän on valtavan upea. Joten miksi kukaan edes haluaa ryhtyä koodaamaan jotain tietokoneohjelmaa tai rakentamaan satelliitteja, kun hän voisi polvillaan palvella ja totella jotain johtajaa. 

"Kun Albert Einstein ei ollut suuren yhtiön johtaja ja todella köyhä mies, niin hän on siksi huono johtaja". Ehkä Einsteinin puolustaja sanoisi, että "toveri, kuinka monta apulaista tuo mies oikeastaan tarvitsee tehdäkseen Suhteellisuusteoriastaan sellaisen, että sitä voidaan käyttää johonkin? Siis kun puhumme suurista ajattelijoista, joiden kirjallinen tuotanto hurmaa vielä tuhansien vuosien kuluttua heidän jälkeensä, niin nuo suuret ajattelijat Platonista, Aristoteleeseen sekä Cicerosta Lockeen ja Nietzscheen sekä muihin huonosti käyttäytyviin filosofeihin, niin me voimme sanoa, että me emme tiedä onko kukaan noista miehistä oikeasti ollut joku johtaja. Toki Cicero oli senaattori Roomassa, mutta hän ei kirjojensa kirjoittajana varmaan paljon apua kaivannut. 

Joskus joku on sanonut että me pidämme Caesarista enemmän kuin vaikkapa Aristoteleesta siksi, että Caesarilla oli paljon enemmän alaisia kuin Aristoteleella, joka toki tunnetaan antiikin filosofien kruunamattomana kuninkaana. Mutta jos sitten haluamme ajatella esimerkiksi Platonia jonka tekstit ovat paljon tunnetumpia kuin Aristoteleen, niin tietenkin se johtuu siitä, että Platonilla on jotenkin palvovampi suhtautuminen valtaan kuin Aristoteleella. Platonin "ihannevaltiossa" jokainen tyytyy jupisematta paikkaansa. Eikä kukaan saisi edes yrittää saada mitään parempaa. Ihmisten velvollisuus on palvella herraansa. Ja ylimpänä valtiossa valtaa käyttävät filosofit. Platonille itselleen tuo ihannevaltio sopi varmaan erittäin hyvin. Mutta maaorjien mielestä tässä järjestelmässä oli hiukan parannettavaa. 

https://yle.fi/a/74-20150965

Kuinka nopeasti maamme linja muuttui?

Kuva: Wikipedia

Yksi asia sitten vielä on huomioitava, kun puhutaan Ukrainan sodan uutisoinnista sekä kommenteista, jotka koskevat tuota sotaa. Nimittäin asennemuutos maassamme on silmiinpistävää. Yhdessä yössä koko Eduskunta sekä ilmeisesti maamme kansan enemmistö päättivät yllättäen, että meidän tulee oman etumme nimessä liittyä NATOoon, koska se suojelee meitä Venäjää vastaan. Itse joskus olen miettinyt sitä, että oliko tuolloin poliittisen eliitin tarkoitus teettää ikävä päätös jollakin muulla? Se että NATO-äänestys oli poikkeuksellisen yksimielinen tietenkin lämmitti sydäntä. Mutta kuitenkin mieleen tulee se, että oliko alun perin ajatus NATOsta tyrmätä eduskunnassa niin, että riviedustajat olisivat sen tyrmänneet. 

Maamme lehdistöllä on ollut paha tapa kertoa osittaisia totuuksia. Eli esimerkiksi ihmisten rikosrekisteri on usein mainittu monissa kirjoituksissa. Mutta samalla ei ole koskaan mainittu mitä rikoksia henkilö on tehnyt. Samoin kun on sanottu että valtaosa ihmisistä vastustaa tai kannattaa jotain asiaa, niin esimerkiksi se ketä on haastateltu tai miten haastateltavat noihin tutkimuksiin on valittu. Eli kuka on oikeasti kannattanut esimerkiksi Kekkosta? 

Mutta samalla myös eteemme tulee sellainen muisto, mikä koskee YYA-Suomea. Aina välillä vieläkin joku on huolissaan siitä, että Putin saattaa kaatua, tai sitten ikään kuin komennetaan rivejä suoriksi. Kuitenkin esimerkiksi Venäjän haukkuminen maamme lehdistössä on noussut arvoon arvaamattomaan, ja ihmiset ovat alkaneet etääntyä tuosta vanhasta siis vuodesta 1944 peräisin olevasta mallista, missä maamme itsenäisyys on sidottu Moskovan hyvään tahtoon, mikä tietenkin on loistava osoitus realiteettien tajusta. Me emme saa siis ajatella että jonkun muun maan hyvä tahto takaa itsenäisyytemme jatkossa. Mutta jos me haluamme saada tehokkaita välineitä, jotka toimivat silloin kun niiden pitää toimia, niin meidän pitää saada asema, mikä takaa noiden välineiden toiminnan. 

Jos siis haluamme NATOn tukea eli esimerkiksi saada huoltoa ja tukea myös sodan aikaan meidän pitää liittyä NATOon. Ja jos haluamme silloin jotain saada, niin meidän pitäisi sitten myös jotain sinnepäin antaa. Siis NATO on valtioiden välinen yhteisö, jossa ei kukaan voi vain saada. Vaan jokaisen NATO-maan pitää myös antaa tuhon liittoon jotain. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, niin silloin Euroopan turvallisuustilanne muuttui välittömästi. Siis kansainvälinen yhteisö ei voi istua alas, ja hokea että " jotain pitäisi tehdä". 

Tietenkin Venäjä olisi voinut voittaa Ukrainan 36 tunnissa, jolloin olisi tapaus voitu kuitata, ja sanoa että emme voi ydinasevaltiolle mitään. Ja Venäläisten propagandistien agenda oli se, että valtaosa ukrainalaisista olisi halunnut liittyä Venäjään. Mutta kun vastarinta jatkui, niin se varmaan osoitti etteivät venäläiset olleet kutsusta paikalla. 

Eli täysin kritiikitön suhtautuminen Venäjään muuttui yhdessä päivässä sellaiseksi, että jokaisen isänmaallisen kansalaisen on pitänyt kilpaa todistella sitä, että hän ei ollut tai ainakaan enää ole Putinin talutusnuorassa. Kun me teimme NATOa koskevan hakemuksen, niin silloin tietenkin me teimme sen itsenäisenä valtiona, joka on jo valmiiksi sovittanut asevoimansa NATOon. Mutta yksi asia tässä tietenkin nostaa päätään, ja se on vaara siitä, että maamme muuttuu YYA-NATOksi. Tuolloin NATO ottaa sen paikan, mikä Moskovalla sekä Venäjällä on ollut. Eli alamme suhtautua NATOoon samalla tavalla kuin olemme suhtautuneet Neuvostoliittoon sekä Venäjään. NATO varmaan on maallemme aivan hyväksi. Eli itse olen NATOn kannalla, kun parempaakaan vaihtoehtoa ei ole tarjolla. 

Mutta sitten jostain syystä olemme taas siinä tilanteessa, että emme osaa mennä mihinkään itsenäisesti. Miksi meidän pitää aina lähteä kulkemaan jonkun muun maan kanssa kahdestaan, eli NATOoon ei sitten mennäkään ilman Ruotsia, koska se saa aikaan jonkun juovan maidemme välisiin suhteisiin. Siis Suomi on valtio jolla on vähän yli tuhannen kilometrin maaraja Venäjän kanssa. Samoin maamme on valtio joka on Ruotsin ja Venäjän välissä. Kolmanneksi Suomi on valtio jonka pankeissa on valtavat määrät venäläistä rahaa, ja suuri osa läntiseen Eurooppaan menevästä maakaasusta sekä venäläisestä valuutasta on mennyt Suomen läpi. Venäjän luonnonvarojen sekä muiden taloudellisten syiden takia olemme antaneet Venäjän vetää itseämme harhaan. Kun tarjolla on paljon rahaa, niin silloin se tietenkin auttaa hyväksymään jonkun valtion toimet, jotka kohdistuvat sen omaan väestöön sekä myös tuon valtion naapurimaihin. 

Meidän poliitikkomme tekivät virhearvion V. Putinin kohdalla. Mutta myös muut Euroopan sekä maailman poliitikot ovat tuon virheen tehneet. Meidän poliitikkomme eivät ole ainoita, joiden arvostelukyky on pettänyt Putinin kohdalla. Eli se että virhe on tehty on asia, mikä meidän kaikkien on vain nyt sitten myönnettävä. Ei se että me vain lähdemme häpeämään asioita, sekä samalla myös peittelemään niitä varmaan ainakaan niistä parempaa tee. Jos olemme tulleet huijatuiksi, niin silloin tietenkin asiaa voidaan käsitellä siten, että se ottaa aivoon. Mutta se että joku asia on tullut tehdyksi merkitsee sitä, että siitä voidaan ottaa opiksi. Se ei ketään auta, jos vain istumme alas sekä tuijotamme jonnekin menneisyyteen. 

https://yhteisojahistoria.blogspot.com/

Aatteellisista ryhmistä sekä lehdistön asenteesta Venäjää kohtaan

Kimmo Huosionmaa

Äärioikeiston asemasta massamediassa voidaan aina keskustella hyvin vakavasti, mutta samalla unohdetaan se, että kaiken maailman äärioikeistolaiset ryhmät ovat oikeastaan perineet asemansa massamediassa äärivasemmistosta, joka oli "kova juttu" 1970-luvulla, kun Baader-Meinhof liiga ja muut vastaavat ryhmittymät räjäyttelivät pommeja diskoissa, ja nuoriso kiljui amerikkalais-vastaisia iskulauseita kaikkialla. Tai niin ainakin voidaan olettaa asioiden olleen, jos tuon ajan lehtikirjoituksia uskoo. Kuitenkin näiden ryhmittymien todelliset tarkoitusperät eivät ole koskaan selvinneet aivan täysin, koska juuri nämä poliittiset terroristit, jotka räjäyttivät pommeja diskoissa aiheuttivat ehkä enemmän haittaa omalle asialleen, kuin kaikki itäblokin asevoimat yhteensä. Tuolta ajalta on peräisin käsitys, että äärioikeisto tai oikeisto on jotenkin enemmän tukemassa yhteiskuntaa sekä vallitsevaa poliittista kulttuurian.

Tuolloin 1970-luvulla äärivasemmiston tekemät attentaatit oikeuttivat valtion vastaamaan äärimmäisillä voimakeinoilla, sekä tietenkin myös rajoittamaan nuorison vapautta, koska noiden väkivaltaisten vasemmistolaisten ryhmien epäiltiin lähestyvän tuomarien sekä tärkeiden liike-elämän edustajien lapsia huumeiden avulla, ja sitten tietenkin se, jos joku tunnetun teollisuuden johtajan lapsi olisi liittynyt terroristeihin, niin se sitten varmaan olisi ollut hyvää mainosta tuollaiselle liikkeelle, joka ajoi asiaansa väkivallan avulla. Tuolloin äärimmäinen vasemmisto koettiin uhkana yhteiskunnalle, ja esimerkiksi IRA:n vasemmistolaisuutta korostettiin aivan aiheetta, vaikka tuon järjestön profiloituminen vasemmistolaiseksi oli ilmeisesti tapahtunut siksi, että nuo järjestön johtajat uskoivat saavansa sillä aseellista tukea itäblokista.

Tuolloin kauan sitten poliisivoimien johtajat sanoivat, että he eivät murskaa noita liikkeitä siksi, että Neuvostoliitto tukee niitä. Mutta sitten Neuvostoliiton hajottua alkoivat uudet tuulet nousta tuossa maassa, ja koska Ruplasta tuli vaihdettava valuutta, niin silloin tietenkin myös venäläinen raha alkoi liikkua maasta toiseen, ja luottokorttien yleistyttyä ei esimerkiksi ruplia enää tarvinnut kantaa jätesäkissä maasta toiseen, vaan kaikki rahaliikenne tapahtuu tietoverkossa, jolloin vaihtokurssilla ei ole enää niin suurta merkitystä tavallisessa kaupankäynnissä. Eli riittää että venäläinen liikemies siirtää ruplia toisessa maassa olevalle pankkitilille, niin silloin hän saa sitten rahat vaihdettua, ja tietenkin luottokortilla voi maksaa vaikka tiliä ei olisikaan. Ja laskut tulevat mukavasti tuon henkilön omaan pankkiin joka voi olla vaikka Moskovassa, missä ne voi maksaa millä valuutalla sattuu huvittamaan. Ja tietenkin kun venäläisillä sattuu rahaa olemaan, niin tuo raha sitten tietenkin myös kelpaa markkinoilla.

Tuon asian takia esimerkiksi juuri äärivasemmistosta haluttiin eroon, ja tilalle tuli äärioikeisto. Eli venäläisiä ei haluttu ärsyttää kaiken maailman punaisiin tähtiin liittyvällä fobialla, joten tuon paikan, mikä oli varattu äärivasemmistolle otti nyt äärioikeisto. Ja kun taas pohditaan poliittisen kentän kehitystä, niin syy miksi uutisointi noita liikkeitä kohtaan ei enää ole puhtaasti negatiivista johtuu siitä, että poliitikoille kelpaa tietenkin ne äänet, joita noista liikkeistä sitten voi saada. Nimittäin sotaveteraanien ikääntyessä on täytynyt ryhtyä kosiskelemaan muita ryhmiä, jotka sitten tuovat ääniä poliitikoille. Eli tarvitaan suuri yhtenäinen ryhmä ihmisiä, jolle voidaan luvata jotain, jotta saadaan ääniä. Ja kun Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa, niin tuolloin niin yhtenäinen poliittinen kenttä, jota peloteltiin idän karhulla hajosi palasiksi.

Kuten nykyään jokainen voi nähdä, niin poliittista konsensusta ei kukaan edes oleta olevan olemassakaan, eikä Venäjä yksin ole ainakaan tavallisten ihmisten silmissä niin suuri uhka, kuin Neuvostoliitto, olkoonkin niin, että Venäjän politiikka sekä aggressiot esimerkiksi Georgiassa sekä Ukrainassa ovat aiheuttaneet pelkoa sekä jännitteiden kasvamista. Kuitenkin Putinin ongelmana on se, että hän ei enää voi jakaa mahdollisessa sodassa syntyviä tappioita useiden kansallisuuksien kesken, vaan kaikki ne tappiot lasketaan nyt venäläisinä sotilaina. Neuvostoliiton hajoamisen mahdollisti se, että sen tasavaltojen rajat kulkivat kansallisvaltioiden rajojen mukaan, ja siksi oli helppoa lähteä tekemään sellaisilla asioilla kuten syrjintä. Eli riitti että joku asia otettiin esiin, ja jos esimerkiksi Keski-Aasian islamilaisia tasavaltoja kuten Azerbaidzania ajatellaan, niin tuolla maassa riitti, että noita ihmisiä oli nimitetty terroristeiksi, sekä huomautettu että kaikki rahat joita tuolta alueelta poratusta öljystä saatiin menivät Moskovaan, joka oli tietenkin hyvin kaukana.

Silloin joku suuri johtaja kehitti ajatuksen siitä, että tuo öljyraha voisi jäädä tämän maan kehittämiseen, jos se irtaantuu Neuvostoliitosta. Ja kun sitten mielenosoitusten tukahduttamiseen käytettiin kovia otteita kuten kenttälapiolla tapahtuvaa hakkaamista, niin silloin ihmisten pelko sai heidät eroamaan Neuvostoliiton yhteydestä. Samasta syystä ihmiset jäivät paikoilleen Venäjän parlamentin ympärille, koska he pelkäsivät joutuvansa pidätetyiksi tai ammutuiksi, koska olivat vastustaneet Kremliä. Tilanteesta tekee huvittavan se, että sama mies, joka tuolloin nousi ihmisten eteen puhumaan vapaudesta käytti muutamaa vuotta myöhemmin asevoimaa parlamenttia vastaan, kun hän katsoi sen kapinoivan itseään vastaan. Tuo mies oli Boris Jeltsin.  Samalla levitettiin tarinoita siitä, että parlamentti oli mafian käsissä, ja kyseessä oli vain poliisitoimi. Eli kun Putin otti vallan Jeltsiniltä, oli maa jo matkalla kohti diktatuuria tai ainakin rautaisin ottein toimivaa keskusvaltaa kohti oltiin silloin jo hyvää matkaa edetty.

Ja kun Jeltsin sai sydänkohtauksen, niin tie oli auki Vladimir Putinille, joka tuolloin lupasi palauttaa maahan järjestyksen. Tuo sydänkohtaus olisi voitu kyllä aiheuttaa kaliumkloraatilla, joten se onko kyseessä murha vai oikea sairaus on jäänyt selvittämättä. Jeltsinin yletön alkoholinkäyttö tietenkin teki hänestä melko ikävän tuttavuuden, eikä tuollainen ihminen ole mitenkään miellyttävä, mutta joidenkin huhujen mukaan hänen ruokaansa tai juomiin joita hän oli juonut saatettiin laittaa fentanyyliä tai muita huumeita, jotka lisäävät henkilön juoman alkoholin addiktoivaa vaikutusta, ja jos viinaa otetaan huumeiden kanssa, niin silloin seurauksena on alkoholismiin vajoaminen. Joten oliko tuo Jeltsinin runsas alkoholin käyttö seurausta huumaavista aineista, jotka oli ujutettu hänen aterioihin on jäänyt mysteeriksi.

Oliko tuon mahdollisen toiminnan tarkoitus eristää tai mustamaalata Jeltsiniä on myös selvittämättä. Kuitenkin voidaan sanoa, että alkoholisti johtamassa supervaltaa ei ole mikään erityisen mukava ajatus. Putin kannatti tuolloin Venäjän demokratisointia, mutta hän on sittemmin pyörtäny puheitaan sekä keskittänyt valtaa omiin käsiinsä sekä hyökännyt kahteen Venäjän naapurimaahan, mikä lisää epäluottamusta tuon maan johtoa kohtaan, mikä ei ole mikään erityisen hyvä asia liiketoimien kannalta, koska jos Venäläisiä aletaan pelätä, niin silloin ei kukaan uskalla tehdä bisnestä heidän kanssaan. Tämä taas tuo eteen taloudellisia tappioita, joka ei ole hyvä asia Putinin lähipiirille, jonka jäsenet ajavat isolla länsimaissa valmistetuilla autoilla sekä syytävät rahaa poliitikkojen kampanjoihin, jotka ajavat sellaista politiikkaa mikä noille ihmisille on kaikkein parasta.

Suhde uskontoon on jokaisen oma asia

Kimmo Huosionmaa

Kirjoitin juuri samasta asiasta englanniksi toisaalla, mutta koettakaa kestää. Jokaisen ihmisen suhde uskontoon on sellainen, että se muuttuu elämän myötä. Vaikka kirkossa tunnustamme yhteisen kristillisen uskomme, niin se että uskommeko todella Jumalaan on jokaisen kuitenkin itse mietittävä. Eli tällaista uskontunnustusta tuskin kukaan oikeasti todesta ottaa, että esimerkiksi rippikoululainen istuu kirkossa sekä lausuu muutaman sanan muiden mukana.

Kun puhutaan siitä, kuinka ateismia voidaan käyttää mukavasti hyödyksi esimerkiksi työpaikkakiusaamisessa, niin tietenkin silloin voidaan ajatella, että työpaikalla on kolme ryhmää, joista yksi on niin sanottu johtoryhmä, ja sitten heillä on käytössään kaksi alaisista koostuvaa ryhmää, joista toisen kanta on se, että Jumala sekä kirkko ovat aina oikeassa, ja sitten tietenkin on ryhmä, jonka kanta on puhtaasti ateistinen.

Tällä tavalla taataan sellainen asia, että joka tapauksessa kiusaamisen kohde on aina väärässä, ja työryhmässä voidaan sitten peittää hienovaraisesti suuta, kun hän sanoo jotain, koska se on jonkun mielestä varmasti jotenkin huvittavaa. Kun taas sitten ajatellaan sitä, että joku henkilö piiloutuu uskonnon taakse, niin hän voi aina vedota siihen, että uskonto on hänelle hyvin tärkeä asia. Kun ajatellaan sitä, miksi esimerkiksi ateismi samaistetaan vallankumoukseen, niin silloin vastausta voidaan etsiä Ranskan suuresta vallankumouksesta, jolloin kuningas ensimmäistä kertaa joutui luopumaan kruunusta kansan hyväksi.

Tietenkin Englannissa oli niin sanottu "Mainio vallankumous" edeltänyt tätä toimintaa, ja Amerikassa oli itsenäisyyttä alettu vaatia kovempaan sävyyn, mutta ensimmäistä kertaa kuningas syrjäytettiin tavallisten ihmisten toimesta hänen omalla maallaan. "Mainiossa vallankumouksessa" nimittäin aateliset olivat ne, jotka vetivät Englannin kuninkaalta vallan pois. Mutta kuitenkin Ranskan vallankumouksessa tuli sellainen asia tietoon, että kuninkaan vastustaminen ei merkinnyt salamaa kenenkään päähän, vaikka hänen valtaansa oli perusteltu Jumalalta tulleella mandaatilla.

Kun ajatellaan ateismia esimerkiksi vallankäytön välineenä, niin se että Neuvostoliitossa aikoinaan kiellettiin uskonnolliset symbolit, johti tietenkin tuon autoritaarisen järjestelmän hajotessa vastareaktioon, koska kaikki kielletty kiehtoo ihmisiä, ja Neuvostoliitossa oli uskontoon kohdistuva vaino erittäin kova. Ja tietenkin ihmiset halusivat tutustua tuohon asiaan, joka oli ollut heiltä kiellettynä vuodesta 1918. Puhuttaessa siitä, kuinka ihmiset sitten yleensä ajattelevat uskonnosta, niin meidän ajattelutapamme asioista muuttuu jopa päivän mittaan, ja siksi kannattaa hieman miettiä sitä, mitä tuosta asiasta kirjoitamme.Se että joku lukee vaikka joulujuhlissa Raamattua ei tarkoita, että hän sen enempää olisi uskossa kuin vaikka joku julkisesti  kommunistiksi tunnustautuva,

Jos ajatellaan nuorta ihmistä, joka on täysin terve, niin hänellä on tietenkin toinen kuva uskonnosta, kuin ihmisellä joka makaa sairaalassa kuolinvuoteellaan. Ihmisen asenne uskontoon siis muuttuu sen mukaan mikä on hänen elämäntilanteensa, ja kun tuota asiaa ajatellaan tarkemmin, niin oikeastaan ainakaan minä itse en ole Jumalaa tavannut. Ja niin kauan kuin asiasta ei ole esittää todisteita, niin olemme pelkästään uskon varassa. Eli uskommeko Jumalaan vai emme, kas siinä vasta elämää suurempi kysymys, johon voimme aina löytää sopivan vastauksen. Ja tietenkin esimerkiksi sosialistiseen yhteisöön kuuluva voi vastata tällaiseen kysymykseen vähän sen mukaan, mikä sattuu olemaan tilanne.

Kun isovanhempia lähdetään tapaamaan vanhainkotiin, niin silloin tietenkin on aivan paikallaan sanoa sellaisia asioita, jotka miellyttävät heitä. Mutta toisaalta taas tuossa sosialistisessa yhteisössä kuten puoluekokouksessa taas voi vastaus olla hyvin erilainen. Ja ainahan tuollaiseen kysymykseen voi vastata vastakysymyksellä, että mitä tuo kysyjä itse on asiasta mieltä? Kun tuota ateismia sitten taas käydään läpi, niin tietenkin tähän vastaukseen vaikuttavat ihmisen omat sosiaaliset taidot, eli siinä sitten taas mietitään aina sitä, missä tilanteessa tuo kysymys tulee. Ja eihän aina tarvitse asioista olla toisen kanssa samaa mieltä. Joskus voi tilannetta hiukan provosoida vastaamalla tavalla, jonka tietää olevan tuon kysyjän kantaa vastaan.

Uskonto on asia, josta aina välillä keskustellaan erittäin kärkkäästi. Se on ollut kautta aikojen vallankäytön väline, jossa hallitsijan sekä perheen miespuolisten jäsenten asemaa on kohotettu korkeuksiin. Jos henkilö on vastustanut keisaria tai isäänsä, niin hän on vastustanut Jumalaa. Mutta tällaisessa tapauksessa on Raamattu ollut melko kiusallinen kirja, koska siinä kehotetaan olemaan laupias myös vihollista kohtaan, mutta tietenkin esimerkiksi kohta "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" on tietenkin vedonnut kaiken maailman lasten hakkaajiin, joista lapsen pahoinpitely on oikein.

Samoin tietenkin esimerkiksi kaiken maailman aseet eli ohjukset ja rynnäkkökiväärit  eivät varmaan ole se, mitä Raamatussa tarkoitetaan uskonnolla. Kuitenkin uskonnolla perustellaan myös asevoimien olemassaolo sekä se, että esimerkiksi perheen päällikkö on aina mies. On ihmisiä joiden elämää on varjostanut kotiväkivalta, jota tehdään Raamatun nimessä, ja heillä tietenkin on oma näkemyksensä uskonnosta. Eli kuten alussa olen todennut, jokaisella meistä on oma näkemys uskonnosta, ja se mitä muille tästä asiasta kerromme saattaa olla hyvinkin sitä vastaan, mitä todellisuudessa ajattelemme. Kyse on kuitenkin uskon asiasta, vaikka se onkin joillekin hyvin henkilökohtaista. Jos joku ihminen on esimerkiksi uskovainen tai ateisti, niin mitä väliä sillä on? Jos tuo asia vaikuttaa hänen jokapäiväiseen elämäänsä tai työhönsä, niin se sitten on toinen juttu.

Mutta kuten sanottu on, niin tietenkin kovaääninen todistelu puoleen tai toiseen kannattaa siirtää sellaiseen paikkaan, missä keskustelusta tulee rakentavaa. Eli myös siitä, missä tästä asiasta puhutaan kannattaa keskustella, koska rakentavaa keskustelua ei varmaan kukaan voi ajatella vaikkapa ravintolassa kännisten ihmisten keskellä tai jonkun äärimmäisen uskonlahkon parissa. Eli myös se missä tästä asiasta keskustellaan sekä kenelle nyt sitten asiasta puhuu, kannattaa aina miettiä loppuun asti, tai seurauksena voi olla sellainen naurunremakka, että siinä aivan korvat muuttuvat punaisiksi.

Kirjoitelma lähiöistä sekä niiden asukkaista

Kimmo Huosionmaa

Kaupunkisuunnittelua arvostellaan nykyään siitä, että kaupunkeja suunnitellaan liikaa autojen ehdoilla ja ihmiset ikään kuin jäävät taka-alalle. Tuolloin usein unohdetaan sellainen asia, että meille 1970-luvulla syntyneille sana "kaupunki" tarkoittaa oikeastaan lähiötä, jossa kasvoimme aikuisiksi. Yläkuvassa on Soukan lähiötä Espoossa, ja silloin tällöin kävelen tästä paikasta ohi, joten otin siitä valokuvan.

Jos joku 1970-luvulla vaikuttanut kaupunkisuunnittelija olisi vakavasti ajatellut sitä, millainen yhteisö tällainen betonilähiö oikeastaan on, niin uskoisin hänen toimineen hiukan toisin piirtäessään näitä betonisen arkkitehtuurin helmiä sekä miettiessään mitä palveluita tällaisessa lähiössä oikeastaan pitäisi olla, jotta ihmiset tuntevat olonsa hyväksi. Siellä ei varmaan olisi esimerkiksi autoteitä suoraan kotipihan edessä, ja myös jalankulkua sekä kevyttä liikennettä olisi kohdeltu muutenkin toisin, eli nämä tiet olisi tehty niin, että mäet sekä pyöräilijän jaksaminen olisi huomioitu hiukan paremmin. Kun ajatellaan niitä periaatteita, joita esimerkiksi tässä lähiössä on noudatettu, kun sitä on alettu rakentaa, niin silloin ilmeisesti oli tarkoitus, että ihmiset viettävät kaikki viikonloput sekä lomat jossain maaseudulla.

Kun näitä betoni- tai nukkuma-lähiöiksi nimettyjä paikkoja on rakennettu, niin silloin oli vallalla sellainen ajatus, että ihmiset tulisivat tänne Pääkaupunkiseudulle tienaamaan rahaa, ja sitten kun heidän vanhempansa jäävät eläkkeelle, niin nämä ihmiset muuttavat takaisin maalle. näitä lähiöitä rakennettaessa ajatuksena oli se, että niissä asuvat ihmiset viettivät päivät töissä, ja sitten illalla palasivat tuohon suloiseen koppiin, missä sitten syötiin ja nukuttiin. Viikonloput  vietettiin maalla omien vanhempien luona, ja tuolloin oli itsestäänselvyys, että kaikki ihmiset olivat naimisissa.

Perjantaina lähdettiin kotitilalle, ja sitten sunnuntaina palattiin takaisin. Jos ihminen ei ollut naimisissa, niin se tarkoitti, että hänessä oli jotain vikaa. Kun sitten lama iski Suomeen, ja ensimmäistä kertaa työttömyyttä ei voitu purkaa vippaskonstein, niin alkoivat ihmiset erota, koska sosiaaliset paineet eroamiseen olivat suuret. Mutta tuolloin tietenkin työttömyys ymmärrettiin jonkinlaisena "stigmana", jota piti hävetä, ja samoin erityisesti se, että tuli avioero johti siihen, että ihmiset eivät enää välttämättä kehdanneet lähteä kotiin, koska se että aviomies ei enää voinut huolehtia perheen toimeentulosta sekä kulisseista oli hyvin rasittavaa.

Ja nuo yksin jääneet henkilöt viettivät silloin ensimmäistä kertaa myös viikonloppuja lähiöissä. Tuolloin syntyi se paljon puhuttu lähiökulttuuri, johon kuului kapakka sekä hieman boheemi elämäntyyli. Tietenkin kaupunkeihin oli ennenkin tullut ihmisiä maaseudulta, ja osa oli lähtenyt siksi, että he kokivat kotiseudun jotenkin ahdistavana. Mutta tuolloin 1970-luvulla oli sellainen asenne, että jos ihminen oli saanut potkut töistä, niin se tarkoitti elämän loppua. Kun ihminen jää työttömäksi, niin silloin hän voi toimia kahdella tavalla.

Ensimmäinen näistä tavoista on juoda paljon viinaa, jolloin varmaan kukaan ei sitten perään itke, ja se varmaan olisi se tie, jonka joku haluaisi tuon ihmisen ottavan. Silloin ei häntä tarvitse koskaan katsoa lähellä, eikä potkuja tarvitse koskaan perustella kenellekään muuten kuin sillä, että kyseessä on "kelvoton mies". Tuo mies tai nainen tulevat varmaan työllistämään erilaisia ammatinvalinnan ohjaajia sekä muita virkailijoita todella paljon, ja he ovat se syy, miksi esimerkiksi "aktiivinen työnhakua koskeva malli" meni läpi eduskunnassa. Mutta tuo meidän lähiömme asukas voi tietenkin valita toisin, ja tämä malli varmaan on sellainen, mistä voi sitten olla myös ylpeä, koska tuo työtön on tarttunut itseään niskasta kiinni.

Kun ihminen saa potkut, ja syynä on kouluttamattomuus, niin se tarkoittaa sitä, että silloin ei itku auta markkinoilla. Jos kapakassa tulee joku mies vastaan sanoen, että täältä ei enää koskaan nousta, niin silloin pitää hiukan valpastua, ja kysyä että "annanko tuollaisen ihmisen todella voittaa?". Tuolloin pitää aivan itse lähteä kohti opin tietä, vaikka se saattaa hieman ikävältä tuntua. Kun ihminen lähtee aikuisena oppimaan uusia asioita, niin silloin pitää olla todella korkea motiivi. Mutta kun sitten lopulta valmistuu uuteen ammattiin, joka saattaa olla se "TV:stä tuttu" insinööri tai ekonomi, niin silloin varmasti ovat suupielet korvissa. Silloin todella tuntee saaneensa aikaan jotain sellaista, mitä kukaan ei voi sitten pois ottaa. Syy miksi tuollaista ihmistä pelätään, non se, että hän on usein se, jonka kaverit ovat hylänneet. Ja halu näyttää muille on todella hyvä motiivi.

Opiskelu on asia, mikä varmaan jossain vaiheessa alkaa väsyttää, mutta kuitenkin se antaa sisältöä elämään, ja jos joku sitten haluaa "pysyä aitona", niin suosittelen laskemaan montako kertaa vuodessa itse kukin pääsee tai mahtuu taksiin, kun lähdetään jatkoille. Kaupunki on hieno paikka opiskella itselleen sellainen tutkinto, jota myös muut ehkä arvostavat. Kun puhutaan harrastuksista sekä niihin kuuluvasta "ei tutkintotavoitteisesta"  opiskelusta, niin aina välillä löytyy ihmisiä, jotka näitä kursseja oikein tyrkyttävät. Niistä saa muka kavereita, mutta kuitenkin pitää muistaa se, että tuollainen ihminen, joka näistä vaihtoehdoista puhuu katsoo usein vastapäätä olevaa ihmistä hiukan alaspäin.

Hänestä on hienoa, kun ihminen käy kursseilla, mistä ei ole mitään hyötyä, ja sitten seuraavassa tapaamisessa hän kertoo kuinka paljon rahaa tuohon sitten menee, eikä siitä ole kenellekään mitään hyötyä. Ja sitten taas otetaan itseä niskasta kiinni. Tutkintotavoitteinen koulutus ei ole mikään automaattisesti läpäistävä asia, vaan se vaatii työtä. Mutta kuitenkin pettymyksen voi jokainen kohdata myös noilla "ajanvietteeksi" tarkoitetuilla  kursseilla, joissa opetetaan esimerkiksi tanssia. Saattaa näet olla niin, että tuollainen kurssilainen kohtaa siellä torjuntaa sekä hänelle ei ehkä tanssiparia löydy. Eikä yksin harjoitteleminen ole mukavaa, jos kyseessä on paritanssi. Tutkintotavoitteisen koulutuksen läpäiseminen saattaa aiheuttaa sen, että myös tanssipari löytyy helpommin, ja aina on mukavaa sanoa olevansa esimerkiksi merkonomi tai arkkitehti, jos joku sattuu ammattia tiedustelemaan.