Vapaasta kasvatuksesta sekä rangaistuksen pelosta

Kimmo Huosionmaa

Tämä teksti on julkaistu myös muissa sosiaalisen median alustoissa. Termi "vapaa kasvatus" on peräisin jostain kokeesta, missä lapset saivat itse tehdä sääntöjä omalle ryhmälleen, ja tällaisten toimintamallien laajeneminen normaaliin elämään ei ole ehkä aivan toivottava asia. Lasten mukanaolo päätöksiä tai sääntöjä laadittaessa ei tarkoita sitä, että he itse tekisivät sääntöjä, joita muiden pitää noudattaa, mutta tietenkin heiltä voi kysyä sitä, että millaisia sääntöjä he haluaisivat. Noista säännöistä tietenkin voidaan keskustella, ja samalla voidaan lapsia ohjata siihen, että suurin osa yhteiskunnan säännöistä on muiden tekemiä, eli harva meistä aikuisista pääsee tekemään oikeasti mitään lakeja tai säädöksiä, mitä yhteiskunnassa noudatetaan.

Mutta tietenkin noista lasten tekemistä säännöistä näkee sen, millaisen kasvatuksen he ovat kotona saaneet. Eli pedagogi tai muu ryhmän vetäjä saattaa kysyä, jos joku ehdottaa elokuvien katsomista perjantaiksi sitä, että millaisia elokuvia lapset sitten voisivat katsoa, ja joskus sitten on huomattu, että isoveli on katsellut sopimatonta materiaalia kotona välittämättä ollenkaan siitä, että mikä on elokuvan ikäraja. Mutta sitten tästä pääsemme siihen, että millainen kasvatuksen sekä rangaistuksen suhde toisiinsa on, tai millainen sen pitäisi olla. Se että henkilö ei hakkaa lastaan muiden nähden vyöllä ei tarkoita sitä, että hän ei pitäisi kuria omalle lapselleen. Fyysinen kuritus ei ole siis synonyymi kasvatukselle tai auktoriteetille.

Ja kaiken a ja o on se, että kun lapsen kanssa lähdetään esimerkiksi supermarkettiin ostamaan uutta takkia, niin hänelle tehdään selväksi etukäteen, että ensin ostetaan se uusi takki sekä tehdään aikuisten ostokset, ja sen jälkeen tai lomassa voidaan käydä leluosastolla, mutta sitten jos asiat menevät huonosti, ja esiintyminen täyttää kaiken ajan, niin silloin tietenkin jää myös leluosasto pois kuvioista. Samoin karkkipäivän peruminen voi olla erittäin tehokas menetelmä, jos halutaan saada tulosta aikaan. Se mitä tässä ajan takaa on se, että jos lapsi halutaan saada tottelemaan, niin silloin pitää häntä uhata rangaistuksella, ja jos rangaistuksella on uhattu, niin sitä pitää myös käyttää. Pahin virhe, minkä tässä tapauksessa voi vanhempi tehdä on jättää rangaistus antamatta, jos lapsi tekee asioita, joita vanhemmat ovat kieltäneet.

Rangaistuksen kovuuden pitää olla suhteutettu tekoon, mikä on rikkonut sopimusta tai määräystä. Samoin lapsen pitää käsittää se, miksi hän on menettänyt esimerkiksi viikkorahansa tai karkkipäivän. Nuo kaksi asiaa ovat sellaisia, että niitä ei saa pitää itsestään selvyytenä, vaan ne kuuluvat "ansaittuihin etuihin", mikä tarkoittaa sitä, että päivän tehtävät, mitä on lapsen kanssa sovittu tulee tehdä, kuten ne on määrätty, ja jos ei päivä ole mennyt hyvin, niin lapselle voi sanoa, että se päivä vähennetään hänen tuloistaan. Samoin esimerkiksi asema isoveljenä tai isosiskona ei oikeuta laistamaan omista tehtävistä, vaan myös heille pitää tulla rangaistus, ja tietenkin yritys siirtää vastuuta muille on oltava tekijä, mikä koventaa tuota rangaistusta. Kun lasta kasvatetaan, niin silloin pitää käsittää se, että kasvatuksen kohteelle tehdään selväksi se, että jos joku hyppää kaivoon, niin hänen ei tarvitse sitä tehdä perässä.

Ja jos joku kaveri alkaa sitten vaikuttaa jotenkin upealta tai sitten käy niin, että kotiin tulee joku varas tai huumemies, jonka käytös on sellaista, että sitä ei voida hyväksyä, niin tuolloin kyllä lapsen on kerrottava se, mikä tuossa ehkä hieman erikoiselta tai boheemista ulkonäöstään ylpeältä henkilöltä vaikuttavalta tyypissä oikein miellyttää? Ja sitten tietenkin pitää miettiä sitä, millaisia rangaistuksia voidaan antaa. Kaikkein tärkeintä tällaisessa tilanteessa on sälyttää auktoriteetti, eli pysyä rauhallisena sekä muistaa se, että pelko on paras ase. Tupakoinnin yhteydessä voi puhua esimerkiksi tuotteen ikärajasta sekä siitä, että niiden hallussapito alaikäisenä saattaa aiheuttaa esimerkiksi ongelmia armeijassa tai sivarissa, jonka tähän lisään, koska haluan korostaa modernia aikaa.

Eli nykyään mies ei ehkä välttämättä käy armeijaa, ja nainen voi sinne vapaaehtoisena mennä, mutta kuitenkin noiden ikärajan omaavien eli valvottujen tuotteiden hallussapito alaikäisenä saattaa aiheuttaa sen, että joku hyvä siviilipalveluspaikka menee ohi, koska henkilö on saanut syytteen tai merkinnän varkaudesta tai valvottujen tuotteiden hallussapidosta. Samoin tuo asia saattaa aiheuttaa myös sen, että puolustusvoimissa tulee vaikeuksia, eli sotilasarvo saatetaan viedä sen takia. Mutta sitten pitää sanoa se, että lapsia kasvatettaessa pitää muistaa aina se, että rangaistuksen on oltava henkilökohtainen, eikä sitä saa kukaan muu kuin rangaistuksen saaja saa kärsiä. Samoin jos joku muu on tehnyt rikoksen, niin se ei tee omaa tekoa yhtään paremmaksi tai lievemmäksi. Ja silloin tietenkin pitää käyttää rangaistusta, mikä ei tee lapsesta sankaria kavereiden silmissä.

Mielivaltaisesta rankaisemisesta sen verran, että jos on aivan sama, miten lapsi käyttäytyy, ja hän sitten saa joka kerran rangaistuksen, niin siinä sitten lapsi alkaa lopulta vähät välittää siitä, miten hän käyttäytyy milloinkin. Mitäpä sitä siinä kukaan mitään viitsii edes yrittää, jos tuloksena on joka kerran huutoa tai muita rangaistuksia, ja tähän sitten liittyy rangaistus, mikä on usein käytössä. Jos vanhempi käyttää rangaistuksena sitä, että lähdetään paikasta pois, niin tuolloin kannattaa sitten myös katsoa se, että lapsi pitää esimerkiksi siitä paikasta, missä milloinkin kyläillään, koska tuolloin saattaa käydä niin, että huono käytös muuttuu keinoksi saada vanhemmat lähtemään kotiin.
.
Kun rangaistus sitten annetaan, niin sen pitää olla niin tehokas, että lapsi jättää sitten sellaiset ryhmät, missä esimerkiksi päihteitä käytetään. Ja yksi tehokkaimmista on sitten jättää viikkoraha antamatta, jolloin tuo ryhmä varmasti jättää tämän lapsen omiin oloihinsa. Rangaistuksen tarkoitus on saada lapsi lopettamaan "ei toivotun käytöksen", niin että hän ei sitten tee enää samoja asioita uudelleen. Eli rangaistus on opettamista syy-seuraus periaatteen mukaan. Tuo periaate on se, että se ei ole itsetarkoituksellista toimintaa vaan sellaista, että lapsi käsittää sen, miksi hän on tuon rangaistuksen eli älypuhelimen viemisen, huoneeseen määräämisen tai viikkorahojen epäämisen saanut, ja tässä tulee sitten syy, miksi en suosittele remmiä. Nimittäin jos itsellä ei satu voimia olemaan, niin silloin tietenkin lähtee auktoriteetti lapsen silmissä. Samoin jos lasta lyödään, niin lopulta eivät lyönnit pelota, ja sitten käy niin, että joku kuolee tällaisessa perheessä.

Eikä sitten myöhemmin ole mukava, kun tuollainen lapsi tulee käymään, joka ensin on kotona hakattu. Lapsi oppii tuolloin lyömään heikompaa, ja sitten seuraa niitä pelättyjä väkivaltatilanteita, missä ikääntyvät vanhemmat kokevat lapsensa väkivaltaisuuden. Tuolloin auktoriteetti on rakennettu fyysisen voiman ympärille, ja sitten yhtenä päivänä ei enää isän voimat riitä, ja yksi lyönti takaisin murtaa sen kuvan, minkä perheen johtoporras on lapselleen itsestään antanut.


Samalla tavalla loppuu joskus myös koulukiusaaminen, kun kiusaajan nenä alkaa vuotaa verta, jolloin hän menettää sädekehän, minkä hän on itselleen luonut. Jos ihminen turvautuu väkivaltaan, niin silloin hän on kadottanut auktoriteettinsa, eikä sitä tuo hakkaaminen tai huutaminen takaisin.  Rangaistuksen ideana on se, että ensin pitää tehdä teko, josta rangaistaan. Lasten kasvatus on asia, joka pitäisi hoitaa kotona valmiiksi, jotta sitten ei tarvitse niitä näytelmiä lähteä esittämään esimerkiksi jouluostoksille, koska jos siellä marketissa  lähdetään ensimmäistä kertaa kokeilemaan kasvatusta, niin silloin on tilanne vähintään tragikoominen.