Stanfordin ankkoja ja Pavlovin koiria

Business Insider

Tekoälyä voidaan periaatteessa verrata Stanfordin ankkaan. Kyseinen vertaus on eräs legendaarisimmista älykkyyttä sekä älykkyyden määritelmää käsittelevistä vertauksista. Ja kuten monia muitakin tällaisia tekstejä kirjoittaneena, niin minun täytyy tunnustaa, että tämäkin vertaus on löytynyt jostain paperilapusta pölyisten laatikoiden pohjalta, ja sen takia tämä kirjoitelma on kirjoitettu oman muistin pohjalta. Ja siihen tietenkin palaamme hetken päästä, että hanhen opettaminen läpsyttämään jalkojaan sen verran mitä edessä oleva numerotaulu näyttää on helpompaa. tuolloin hanhi yhdistää tietyn kuvion tiettyyn toimintaan, ja toiminnan jälkeen hanhi sitten odottaa saavansa palkkion. 

Eli eläinten ihmeet opetetaan siten, että eläimelle luodaan merkki, eli aktivaattori joka aktivoi tietyn toiminnan. Tuo opetus tapahtuu siten, että eläin saadaan liittämään tietty toiminta tiettyyn kuvioon tai ääneen. Ja jos eläin sitten suoriutuu tehtävästä, niin se saa makupalan. Kaikki opetus tapahtuu todellisuudessa kineettisen toiminnan sekä palkkion avulla. Palkkion avulla kuuluisa tutkija Ivan Pavlov sai koirat kuolaamaan ennen ruokintaa. Kuuluisassa kokeessaan Ivan Pavlov soitti kelloa ennen kuin hän ruokki koiransa. Lopulta koira alkoi kuolata ennen ruokailua jos sille soitettiin kelloa. Pavlov todisti tuolloin että koulutuksen avulla voidaan vaikuttaa myös parasympaattiseen hermostoon. 

Tekoälyä voidaan siksi verratta myös Pavlovin koiriin. Kun ne havaitsevat jotain, ja niiden muisteissa on asioita, joiden kuvaus vastaa tuota tapahtumaa, niin se aktivoi tuon tekoälyn toiminnan, joka on liitetty vastaaviin tapahtumiin. Aivan kuten Pavlovin koirat tuossa klassisen ehdollistumisen kokeessa, niin myöskään tekoäly ei itseasiassa tiedä mitä se tekee. Tekoäly vain suorittaa tietyn tapahtuma- tai toimintasarjan, kun se havaitsee tiettyjä asioista. 

Stanfordin ankka on pohdinta, jossa pohditaan älyn merkitystä, mutta samalla se on vain muunnelma Pavlovin koirasta. . Tarinassa eräs professori onnistuu opettamaan ankkaa tunnistamaan numeroita, joita sille näytetään. Tuo ankka asuu siis Stanfordin yliopistossa, ja kaikkia stanfordilaisia pidetään siksi älykkäinä ihmisinä. Kun ankalle näytettiin esimerkiksi numeroa 4, niin se sitten kaakatti neljä kertaa. Kun sille näytettiin viitosta, niin se kaakatti viisi kertaa. Tästä asiasta lehtimiehet ja sitä kautta suuri yleisö kiinnostuivat tästä ankasta. 

He kävivät suurin joukoin näyttämässä numeroita tuolle ankalle, ja tietenkin huomio oli valtava. Ja kukaan ei tietenkään käynyt haastattelemassa tai kuvaamassa yhtään professoria tai tutkijaa, vaan heitä kiinnosti maailman älykkäin ankka. Siis se että ankka osasi kaakattaa tietyllä tavalla tietyn kuvion kohdalla on varmasti upea uutinen, mutta sen taidon opettanut professori ei itse ole mitenkään kiinnostava henkilö, koska hän on jotenkin itsestäänselvyys. Sitten erään kerran tuolle ankalle näytettiin äärettömän merkkiä, ja se  ei tietenkään tuota asiaa enää osannut kaakattaa.

 Kyseinen asia toi valtavasti julkisuutta, eli kun ankka ei osannut reagoida oikein äärettömän merkkiin, niin kyseessä oli valtava pettymys. Koko asia merkittiin nollaksi, ja silloin joku lähti oikein laskemaan sitä, että kuinka paljon turhaa aikaa tuon ankan kouluttamiseen oli oikein mennyt. Se että joku professori nyt oli saanut ankan päähän tungettua numerot 1-9 on varmasti suurenmoinen saavutus. Mutta kun joku asia menee ohi tuon ankan hyvin suppean osaamisalueen, niin silloin ankka ei enää kykene muodostamaan vastausta. Kyseinen ankka on tietenkin osoitus siitä, että ihmiset mielellään huomaavat vain virheet. 

Siis mitään positiivista tuo ankka ei ole koskaan tehnytkään, kun se sattui tekemään virheen jossain tuhannen ihmisen edessä. Eikä kukaan ole kiinnostunut siitä, mitä Stanfordin professorit sanovat tai tekevät. Kaikki haluavat vain nähdä sen paljon puhuvan ankan, joka tunnistaa numeroita. Samoin jos ainoa stanfordilainen, jonka me tunnemme on tuo ankka, ja yleistämme muutamia asioita, kuten esimerkiksi sen, että luulemme kaikkien stanfordilaisten olevan ankkoja, niin silloin meille ei varmaan tule kovin hyvää kuvaa noista Stanfordin yliopistossa työskentelevistä ihmisistä. 

Ai niin hanhet voidaan helpommin opettaa läpsyttämään räpylöitään kuin kaakattamaan.

Kun sitten palataan tuohon kaakatuksen määrään, niin hanhien opetus on samanlaista kuin hevosten. Olisi helpompi opettaa hanhea läpsyttämään räpylöitään kuin kaakattamaan, koska silloin opettaja voi käyttää kineettistä mallia eli nostaa hanhen jalkoja kun sille näytetään kuvia. Tuolloin opetus tapahtuu kineettisen toiminnan sekä palkkion kautta. 

 Hevosen opettaminen laskemaan esimerkiksi neljään, niin että se kopauttaa jalkaa niin monta kertaa kuin sille näytettyjen sormien määrä on oikeastaan melko helppoa. Riittää että hevosen jalkaa nostetaan ja sitten sillä kopautetaan maata, minkä jälkeen sille annetaan makupala, jokaisen sormen näytön jälkeen. Tuolloin sormet toimivat aktivaattorina tietylle toiminnalle. Eli aivan kuten hevonen, niin ankka oppii yhdistämään ruoan tiettyyn kuvioon. Ja jos ankka sitten näkee tuon kuvin tuon jakotilanteessa, niin se yksinkertaisesti olettaa että kuvia on se, mikä antaa sille ruokaa. 

https://tekoalynpauloissa.blogspot.com/2024/04/stanfordin-ankkoja-ja-pavlovin-koiria.html