Tarvittaisiinko peruskouluhinkin totuus ja sovintokomissio?
Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio on erittäin hieno asia. Eli kyseessä on tärkeä ele, jolla voidaan näyttää se, että me kaikki haluamme ottaa opiksi sekä selvittää menneisyyttä. Mutta kuten me kaikki varmaan arvaamme, niin totuuskomissioita kaipaavat moni muukin kuin vain saamelaiset. Totuus on asia mikä ei pala tulessakaan, ja se että haluamme myöntää sen, että menneisyydessä valtiomme teki virheitä tai valtiomme nimessä tehtiin virheitä, joista joku vielä nykyäänkin kokee traumoja osoittaa sen, että noudatamme oikeusvaltion periaatteita, eli emme ole mikään mielivaltainen teknokratia.
Meillä on kuitenkin ongelma, jonka tyyssija on paikka jossa meidän pitäisi saada opetusta. Tuosta paikasta pitäisi jäädä mukavia muistoja. Mutta jostain syystä siellä vellovaan ilmiöön jota koulukiusaamiseksi kutsutaan ei aina osata, haluta tai voida puuttua. Suomessa on valtava joukko koulukiusaamisen uhreja, ja oikeastaan vasta sosiaalinen media on tuonut tuon valtavan ongelman ihmisten tietoisuuteen.
Taas kerran Helsingin Sanomat ovat kirjoittaneet tuosta ongelmasta, ja tällä kertaa kirjoitukseen sisältyy vakava syytös. Eli kirjoituksessa sanotaan että koulut ovat jotenkin estäneet nuoria kertomasta tästä ongelmasta. Tuo asia sitten tarkoittaa sitä, että tapauksessa on saatettu jopa suosia rikosta, jos jatkettua pahoinpitelyä sekä kunnianloukkausta on painettu villaisella, eikä tapauksesta ole ilmoitettu poliisille.
Helsingin Sanomien artikkelia luettaessa silmiin pistää se, että koulu on valinnut ne nuoret, joita se haluaa haastateltavan. Vain yksi kouluista tai rehtoreista oli antanut luvan haastatteluun, ja syynä oli se, että nuorten vanhemmilta olisi pitänyt hakea haastattelulupa. Ja sitten se että nuo haastateltavat nuoret olivat koulun valitsemia, saa aikaan ajatuksia siitä, että mitä nuoret kertoisivat, jos he olisivat saaneet tulla kertomaan asioista ilman koulun valvontaa.
Totuus ja sovinto ovat hienoja asioita, mutta aina pitää muistaa se, että kukaan muu kuin mielivaltaisen teon uhri ei voi antaa anteesi tekoja, joita hänelle on tehty. Samoin myöskään kukaan uhreista ei voi antaa anteeksi toisen uhrin puolesta. Siis jos ajatellaan että henkilöä on lyöty tai muuten nöyryytetty, niin silloin kyseessä on mielivalta. Ja mielivaltaisuutta pahentaa se, että joiltakin taas samat asiat on sallittu. Eli kuinka helppoa on antaa anteeksi esimerkiksi yhdeksän vuotta kestänyt psyykkinen sekä fyysinen väkivalta?
Jos esimerkiksi peruskouluissa on avointa kiusaamista, eikä siihen kukaan viitsi puuttua, niin asia on vakava. Tietenkin on aina helpompi panna tyylikkäästi pää pensaaseen ja kääntää katse pois noista tilanteista, mutta se saa aikaan sen, että kiusaaja kokee tekonsa olevan hyväksytty. Kännykkäparkit sekä kännyköiden käyttökielto koulun alueella varmaan tekevät työpäivästä helpomman, mutta sitten tietenkin lieve-ilmiö eli kiusaaminen voi silloin jäädä huomaamatta. Sosiaalinen media on paikka, missä ainakin joissakin tapauksissa on tuo kiusaaminen tullut ilmi.
Tai siis oikeastaan kun puhutaan siitä, että joku on kiusannut toista, niin tapauksesta tietenkin pitäisi tehdä tutkimus. Ja silloin ongelma esimerkiksi tilanteen kuvaamisessa on ollut se, että filmeissä näkyy vain pieni osa tilanteesta. Samoin noiden filmien todistusarvo saattaa olla mitätön, koska kuvattavia kohteita ei voida tunnistaa. Eli varsinaisesti vain lyönti saattaa olla kuvattu. Mutta sitä edeltäviä tapahtumia ei ole dokumentoitu. Itse olen sitä mieltä, että varmaan kukaan kiusaaja ei halua tuoda esiin koko totuutta. Vaan yleensä noissa tapauksissa asiat kerrotaan, kuten se sillä kerralla parhaalta näyttää.
Vanhempien sekä opettajien pitäisi puuttua kiusaamiseen, mutta kuitenkaan vanhemmat ja opettajat eivät ilmeisesti ole puuttuneet noihin tilanteisiin. Eli periaatteessa kiusaamisen vastainen toiminta perustuu siihen, että vanhemmat ja opettajat puuttuvat tilanteeseen sekä tuomitsevat kiusaamisen kaikki muodot. Mutta mitä jos vanhemmat eivätkä opettajat viitsi tai halua puuttua kiusaamiseen? Somessa tapahtuva kiusaaminen jää usein huomaamatta. Joten sen takia vanhempien pitäisi seurata nuorten somen käyttöä. Eikä sosiaalista mediaa saisi käyttää ilman vanhempien lupaa. Samoin nuorta pitäisi kannustaa kertomaan jos sosiaalisessa mediassa tapahtuu asioita, joita nuori pelkää tai häpeää.
Joskus pelko siitä, että oma lapsi joutuu kiusaamisen uhriksi estää opettajia tai muita aikuisia puuttumasta kiusaamiseen. Samoin kiusaaja saattaa vaikuttaa päällisin puolin mukavalta pojalta tai tytöltä, jolla on hyvät harrastukset sekä paljon kavereita. Samoin hän osaa kyllä esittää asiansa vakuuttavasti. Ja se mikä erottaa kiusaajan muista nuorista on puutteellinen empatiakyky. Hän ei koe tekevänsä mitään väärää, kun hän pahoinpitelee toista sekä kertoo valheita uhristaan.
Samoin uhri saattaa vaikuttaa epäsosiaaliselta, varsinkin jos hänellä on niin sanottu autismin kirjo tai joku ADHDn kaltainen asia. Ikävä kyllä joillakin ihmisillä on sellainen asenne, että on parempi kääntää pää toiseen suuntaan ja lähettää kiusattu esimerkiksi psykiatrille kun puuttua kiusaamiseen, jossa saattaa olla useita tekijöitä.
Verkkouutisten mukaan "Kaikki koulukiusaamiseksi luokiteltavat teot eivät ole lainvastaisia, mutta ne ovat silti vakavia". (https://www.verkkouutiset.fi/a/viisi-keinoa-lopettaa-koulukiusaaminen/#3566889d)
Mutta kuitenkin Suomen laki sanoo, että esimerkiksi syrjintä sekä esimerkiksi pahoinpitely sekä kunnianloukkaus ovat rikoslaissa määriteltyjä rikoksia. Samoin henkilön omaisuuden sekä kotieläinten vahingoittaminen ovat rikoslaissa törkeäksi pakoksi luokiteltavia toimia. Ja jos sitten päälle vielä pakotetaan solmimaan sovinto, niin voidaan sanoa että kyseessä on törkeän pakon käyttö sopimusta solmittaessa.
Totuus ja sovinto ovat hienoja asioita, mutta kuitenkin meidän pitää muistaa, että saamelaiset ovat vain yksi joukko, joka on joutunut huonosti kohdelluksi. Se että henkilö on jotenkin erilainen riittää siihen, että hän kokee syrjintää sekä siihen liittyviä muita negatiivisia ilmiöitä. Totuus sekä sovintokomissio ovat asioita, joita ehkä tarvittaisiin myös esimerkiksi peruskouluissa. Helsingin Sanomien jutun mukaan koulutoimi sulkee Helsingissä oppilaiden suita kun puhutaan kiusaamisesta. Kiusaaminen on asia, joka liittyy kaikkeen syrjintään, rasismiin sekä muihin epätoivottuihin piirteisiin ihmisessä.
Se että koulussa kiusataan kertoo jotain siitä, millainen asenne tietyillä ihmisillä on toisiin ihmisiin. Kiusaaminen on tietenkin yksi mittari siitä, millaisia arvoja ihmisille opetetaan kotona. Ja se mikä on huolestuttavaa tässä asiassa on se, että koulut ovat tukkineet lasten suut, sekä samalla myös toinen seikka tekee tästä asiasta vieläkin inhottavamman. Se on se, että kiusaajat eivät ilmeisesti pelkää sitä, että he joutuvat vanhempiensa kanssa puhutteluun tai keskustelemaan asioista. Tuo on viesti siitä, että nuo kiusaajat kokevat asiat niin, että heidän toimintansa on vanhempien taholta hyväksyttyä.
https://www.verkkouutiset.fi/a/viisi-keinoa-lopettaa-koulukiusaaminen/#3566889d
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009976207.html
Alla suora lainaus (Copy-paste) Helsingin Sanomien artikkelista 8.11.2023. Eli tämä on teksti johon viittaan. Yllä ja tekstin alla on myös linkki tähän artikkeliin.
EI onnistu. Liian kiire järjestää kuvausluvat ja etsiä haastateltavat. Joku toinen kerta.
Näin vastasivat helsinkiläisten peruskoulujen rehtorit, kun kysyin mahdollisuutta vierailla koululla ja jututtaa oppilaita heidän kokemastaan kiusaamisesta, väkivallasta ja seksuaalisesta häirinnästä.
Haastattelupyyntöjä lähetin niihin kouluihin, joissa näitä ikäviä asioita tapahtuu tilastollisesti enemmän kuin keskimäärin Helsingissä. HS oli vain hetkeä aiemmin kertonut uusimman kouluterveyskyselyn tuloksista. Sen mukaan Helsingissä on kouluja, joissa yli puolet oppilaista kertoo joutuneensa kiusatuksi viimeisen vuoden aikana.
Lopulta yksi koulu ja sen rohkea rehtori suostui.
Vuosaaressa sijaitsevan Puistopolun peruskoulu kutsui alle vuorokauden varoitusajalla jututtamaan oppilaitaan. Koulu oli yläkouluikäisten vastaajien osalta kärjessä kaikissa kolmessa edellä mainitussa kategoriassa.
KOULULLA rehtorin huoneessa odotti neljä nuorta, jotka koulu oli etukäteen valinnut kertomaan arjestaan.
Etukäteen valikoidut neljä haastateltavaa oli tietenkin parempi kuin muiden koulujen täydellinen kieltäytyminen.
Erityisen tarkkaa kuvaa koulumaailmasta tällaisiin ehtoihin pakotettu journalismi ei kuitenkaan synnytä.
Haastatellut nuoret totesivat ykskantaan, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia ilmiöistä, joista monet heidät koulukaverinsa olivat THL:n kouluterveyskyselyssä raportoineet.
Nuorilla oli kavereita, harrastuksia, kiva koti ja kunnianhimoa. He olivat sanavalmiita ja fiksuja.
Näidenkin nuorten mielipide kouluarjesta on tärkeä. Nyt kuulematta jäi kuitenkin se ääni, joka yritti päästä esiin kyselyn kautta. Ääni, joka kertoo väkivallan eri muodoista kouluissa.
En voinut olla miettimättä, miltä jutun lukeminen tuntui niistä kymmenistä nuorista, jotka olivat kertoneet tulleensa viikoittain kiusatuksi tässä koulussa.
TIISTAINEN tilanne ei ikävä kyllä ollut lainkaan poikkeuksellinen.
Mediaa arvostellaan usein siitä, että nuorista kirjoitetaan kuulematta heitä itseään.
Joskus kritiikki on paikallaan, mutta viime vuosina pääkaupunkiseudun koulut ja kaupungin hallinto ovat usein asettuneet nuorten ja lehdistön väliin.
Haastattelupyyntöjä, etenkin niistä vaikeista aiheista, evätään. Näkökulmia ja sanavalintoja vahditaan ja haastateltavaksi tarjotaan vain sitä oppilaskunnan puheenjohtajaa. Joskus toimittajan ja nuorten välisiin keskusteluihin on puututtu jopa aggressiivisin ottein.
Nuoria suorastaan ylisuojellaan julkisuudelta.
Samalla heiltä viedään myös mahdollisuus ottaa kantaa itseään koskeviin asioihin ja puhua siitä koulujen kannalta kiusallisesta tosiasiasta, että aikuiset eivät pysty suojelemaan oppivelvollisia.
EIVÄT rehtorit ja koulumaailman viestintäasiantuntijat tietenkään turhaan murehdi: Jo muutenkin ikänsä puolesta haavoittuvassa asemassa olevat nuoret joutuvat mediassa ison yleisön eteen, eikä se yleisö ole aina armollinen.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Kouluilta taitaa kuitenkin unohtua, että asia tiedostetaan toimituksessakin. Lasten ja nuorten turvallisuus on myös toimittajien huolenaihe. Siksi nuorten haastateltavien kanssa ollaan erityisen huolellisia.
HS tarkastaa alle 15-vuotiaiden huoltajilta näiden suostumuksen lapsen haastatteluun sekä nimen ja kuvan julkaisuun.
Pikainen puhelu tai juttuhetki nuoren kanssa ei ilmesty lehteen ilman, että haastateltavat ikä, taustat ja kotoa annetut luvat on tarkastettu. Arkaluontoisissa, henkilökohtaisissa aiheissa nuori saa usein kertoa kokemuksistaan nimimerkin suojasta.
LAPSILLA ja nuorilla pitäisi olla aito mahdollisuus osallistua heitä koskevaan julkiseen keskusteluun ilman viranomaisen ennakkosensuuria. Toisin kuin kouluissa näytetään ajateltavan, heidän äänellään on väliä.
Ilman tarkkaa kuvaa koulujen arjesta, yhteiskunnallista keskustelua ongelmien ratkaisemiseksi ei synny.
Nuoria koskevien ongelmien ja ilmiöiden ytimeen on vaikea päästä, jos kontaktit nuoriin tapahtuvat vain toimittajien omien lasten kautta kotona tai juttukeikoilla kaupungilla hengaavien teinien kautta.
Lapset ja nuoret lukevat yhä vähemmän sanomalehtiä ja etsivät uutisia yhä enemmän sosiaalisesta mediasta.
Se ei ole mikään ihme, jos lehdistössä puhutaan jatkuvasti nuorten ohi.
Yllä oleva teksti ei ole siis omani, vaan lainaus Helsingin Sanomista
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009976207.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.