Venäjän tiedustelun rooli kielletyn tekniikan hankinnassa ei ole uusi asia

Venäjän tiedustelun tehtävä ei ole lukea sanomalehtiä. Sen tehtävä on hankkia tietoja, joita ei ole julkaistu lehdissä. Samoin tiedustelupalvelujen tehtäviin kuuluu esimerkiksi  "näytekappaleiden" hankkiminen vastapuolen käyttämistä välineistä. Noita näytekappaleita käyttäen valmistetaan vastapuolen viestiliikenteen häirintään käytettävät algoritmit. Jos ajatellaan esimerkiksi Ukrainan kaltaisia konflikteja, niin Venäjän pitää miettiä tarkasti, mitä välineitä se käyttää tuossa konfliktissa, sekä samoin tietenkin Ukrainan liittolaisten pitää miettiä samoja asioita. 

Nimittäin asevoimien pitää säästää aina osa sen salaisesta viestintä sekä paikannusteknologiasta sellaisiin tilanteisiin, missä se kokee oikeasti olevansa uhattu. Samoin jos esimerkiksi yksikin vääränlaisella paikantimella varustettu tykinammus joutuu ehjänä vihollisen käsiin, niin siinä voi sitten käydä niin, että vihollinen keksii miten noita aseita voidaan häiritä. Toisaalta esimerkiksi GPSn avulla maaliin hakeutuvan kranaatin käyttöä sekä sitä mihin tuota asetta siirretään voidaan seurata toiselta puolen maailmaa. Eli aina kun tuollaista asetta käytetään, niin tieto tuosta asiasta menee Pentagonille sekä aseen valmistajalle. Samoin tiedot kohteiden sijainnista menevät suoraan Pentagonille, jossa todetaan että onko ammus osunut kohteeseen. 

Esimerkiksi mobiiliteknologia kiinnostaa asevoimia kautta koko maailman. Ja Venäjän tiedustelun tehtävä on hankkia tuota teknologiaa, jota se ei muuten voisi saada laillista tietä. Kyseinen tehtävä periytyy Venäjän tiedustelulle Neuvostoliiton ajoilta, jolloin KGB:n "X"-direktoraatti eli osasto suoritti tiedustelun laskuun erilaisia teollisuusvakoiluun liittyviä operaatioita. Kyseinen direktoraatti on aikoinaan perustettu nimenomaan teollisuusvakoilua silmällä pitäen, ja edelleen tuon osaston alaisuudessa hankitaan Venäjän asevoimille sen tarvitsemia mikropiirejä sekä muita tuotteita, joita asevoimat saattaa tarvita. Venäjän asevoimien Akileen kantapää ovat mikropiirit. 

Ilman noita piirejä se ei kykene tuottamaan satelliitin avulla maaliinsa hakeutuvia tykinammuksia. Samoin Venäjä ei itse kykene tuottamaan taskukokoisia sekä riittävän tarkkoja satelliittipaikannusvälineitä, jotta sen joukot voisivat luotettavasti paikantaa itsensä sekä ohjata esimerkiksi liitopommeja kohteisiinsa. 

 Venäjän ongelma on siinä, että vaikka se hankkisi esimerkiksi mobiiliteknologiaa lännestä, niin länsimaat voivat suoraan katkaista GPS-signaalin tai sitten nuo laitteet tarvitsevat uuden Glonass-yhteensopivan paikannuslaitteen, jotta niitä voidaan käyttää sotilaalliseen toimintaan. Eli GPS on kokonaisuus, mihin kuuluu esimerkiksi taskussa kannettava päätelaite mutta myös maa-asemat sekä satelliitit. 

Ja ilman jotain tuohon järjestelmään kuuluvista komponenteista on satelliittipaikannin toimintakyvytön. Satelliittipaikannus on kehitetty siksi, että päämaja saisi tietää laitteen käyttäjän sijainnin samalla kun hänet paikannetaan. GPS-laitteen paikannus on siis toimenpide, jonka avulla käyttäjälle kerrotaan hänen sijaintinsa. Siviilit voivat aivan hyvin käyttää mitä hyvänsä paikannuspalvelua, jos eivät satu olemaan riidoissa jonkun järjestelmän omistajan kanssa. Mutta jos sotilaat lähtevät käyttämään esimerkiksi vihollisen operoimaa paikannuspalvelua, niin silloin tulee hyvin nopeasti liitopommi katosta läpi.