Helsingin yliopiston kotisivuilla on julkaistu essee otsikolla "Mitä tapahtuu, jos menetämme työyhteisön? Tuossa tekstissä professori Kaius Tuori mainitsee siitä, kuinka etätyöstä hyötyvät lähinnä hyväosaiset, jotka voivat sisustaa kotiinsa tukevan kotitoimiston. Samalla tietenkin pelätään sitä, että perinteinen työyhteisö katoaa, ja tilalle tulevat kaiken maailman "teams-yhteisöt", joiden avulla työnantajat voivat säästää ainakin toimistokuluissa. Kotitoimistoissa kalusteet jäävät näet tuon työntekijän itsensä maksettavaksi.
Siis ihanteellisen maailman työyhteisö on upea paikka ja siinä on mukava kokea yhteenkuuluvuutta. Työpaikalla voidaan keskustella ja vaihtaa mielipiteitä muiden saman alan ihmisten kanssa ja hurrata yhdessä yhteisille onnistumisille sekä samalla itkeä yhteisille epäonnistumisille.
Siinä on asia mikä saa monet ihmiset hehkuttamaan sitä, että päästään palaamaan toimistolle. Työpaikalla tulee vaihdettua mielipiteitä sekä kuulumisia, ja samalla myös kahvilla voidaan vaikka haukkua pomoa takana päin. Siis parhaimmillaan toimistot ja työyhteisö ovat asioita, jotka tuovat kannustetta ihmisten elämään. Ja jos työntekijä ei osaa, niin vierestä löytyy joku, joka osaa neuvoa miten asiat pitäisi hoitaa. Eli sellaista työelämän toivoisi olevan.
Nykyisen työelämän suurin ongelma on tuottavuuden maksimointi. Työläinen nähdään välttämättömänä pahana, jonka asema on olla koneen osa. Työläinen on esineellistetty äärimmilleen palvelemaan työpaikkansa etua. Eli hän ei ole yksilö, vaan suoritusautomaatti, jonka tehtävä on luoda virheetöntä suoritetta työpaikalle. Ja jos hän tekee virheen, on vika hänessä. Virheen tehnyttä työläistä kohdellaan samalla tavoin kuin viallista koneen osaa. Jos hän ei kykene tekemään työtään virheettä, niin työntekijä korvataan uudella.
Työyhteisöistä on tullut sellaisia, että virheitä ei enää uskalleta myöntää. Eikä kukaan uskalla pyytää apua, tai sitten saa helposti osaamattoman ihmisen maineen, ja osaamattomuus tietää välittömästi potkuja. Kun puhutaan siitä, että joissain tapauksissa tekoäly tuottaa lisää työtä, niin silloin unohdetaan se, että myös se, että viereisen pöydän ääressä istuva henkilö vastaa avunpyyntöön sanoen "etsi internetistä", sen sijaan että tarjoaa apuaan tai neuvojaan varmasti aiheuttaa paljon enemmän turhaa työtä, kuin se, että joku antaisi oikeasti neuvoja.
Tuo paljon puhuttu tuottavuus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi provisiopalkan kautta kilpailuttaminen ei kannusta auttamaan nuorempia työntekijöitä, kun "oma lehmä on aina ojassa". Pahimmillaan jopa omat työkaverit koetaan kilpailijoina.
Yhteisöllisyys voidaan tietenkin tappaa esimerkiksi luomalla voimakas kilpailuasetelma. Tai sitten voidaan muodostaa yhteisö, johon kuuluu työpaikan vakituinen väki. Ja sitten tuon yhteisön ulkopuolelle jätetään kaiken maailman sijaiset, joille ei edes yritetä kehittää mitään yhteisöllistä. Eli joku tulee taloon vaikkapa äitiyslomasijaiseksi, niin hänet saatetaan sijoittaa sellaiseen osaan taloa, että siellä ei kukaan muu vahingossakaan pääse tai ehdi käydä. Työtehtävät saatetaan näyttää kerran, eli hän tekee tietenkin rutiinitehtäviä, tai työtehtäviä ei ole ollenkaan, ja tälle sijaiselle tehdään selväksi, että hänet on palkattu vain sen takia, että työpaikka saa hänestä palkkatukea.
Mutta elämä ei ole reilu paikka. Eli on työpaikkoja joissa yhteisöllisyys on käytännössä olematonta. Aamulla tullaan töihin, otetaan kahvi jostain koneesta, ja painellaan toimistoon. Sitten ovi lyödään kiinni, ja kukaan ei oikeastaan edes ole koskaan nähnyt sitä henkilöä, joka työskentelee viereisen oven takana, emmekä koskaan ole edes ajatelleet vaihtaa yhtään sanaa muiden työntekijöiden kanssa. Jos työtehtävät vaativat sitä, että työläiset ovat poissa toimistosta, eli he ovat esimerkiksi kiinteistönhuollon tai jonkun muun vastaavan ammatin harjoittajia, niin he ehkä kokoontuvat aamulla johonkin käskynjakoon, ja sitten lähdetään autolla kentälle.
Siellä ei ehkä nähdä koko päivänä ketään muuta oman työpaikan henkilöä, eikä kommunikaatiokaan ole parasta mahdollista. Samoin jossain asunnonvälityksessä saattaa olla niin, että koko päivä ollaan esittelemässä asuntoja, ja sitten kilpailuasetelma oikeastaan saattaa estää kaiken keskinäisen kommunikaation, varsinkin jos nuo henkilöt toimivat provisiopalkalla.
Tai sitten työpöydästä tai työhuoneesta tulee sen merkki, että henkilö kuuluu joukkoon. Jos omaa työpöytää tai työhuonetta ei ole, niin silloin henkilö ei kuulu työpaikan vakituiseen väkeen. Tuolloin saattaa työpaikalla olla kaksi tasoa. Ne jotka kuuluvat vakituisesti yhteisöön, ja ne jotka eivät siihen vakituisesti kuulu. Eli tuolloin yhteisössä on "me" eli "omat", ja sitten ovat "vieraat" tai "ne muut", joiden kanssa ei ehkä edes käydä vaihtamassa sanaakaan. Ja silloin ei yhteisöllisyys ulotu läpi koko työyhteisön.
Mutta kuten tiedämme, niin työpaikoissa on kiire. Kaikki ihmiset jotka ovat töissä ovat sen tilanteen edessä että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ja epävarma tarkoittaa, että edes hyvä koulutus sekä hyvä työkokemus eivät ehkä ole tae siitä, että työpaikka pysyy alla. Kun eletään epävarmaa aikaa, ja irtisanomisia tapahtuu paljon, niin se synnyttää tarpeen varmistaa oma työpaikka, ja sen takia neuvoja ei tarjota kuten ennen tai sosiaalisia hetkiä ei ole enää niin paljon kuin ennen.
Koska aika on rahaa, niin työyhteisössä ei enää nojailla ovenpieleen ja jutella siitä, mitä voitaisiin tehdä vapaalla. Vaan koko päivä on tehtävä työtä hampaat irvessä, ja jos töissä pidetään liikaa taukoja, niin pomo kysyy helposti, että eikö "Erkillä" ole töitä, ja sitten alkavat YT-neuvottelut. Työyhteisö on siis upea asia, jos se on kannustava. Mutta pahimmillaan se ajaa ihmiset ennenaikaiselle sairaslomalle.
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/yliopistoyhteiso/mita-tapahtuu-jos-menetamme-tyoyhteison
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.