Koska luet tämän, niin et vielä ole uutta vuotta viettämässä.

Hyvää uutta vuotta koko Suomelle. Siis se mitä me haluamme ovat hyvät asiat. Se mitä taas haluamme jostain syystä lukea ovat asiat, joissa siintää maailmanloppu meininki.  Mutta siis kohta on aika siirtää vanha vuosi muistojen kammioon, ja ottaa uusi vuosi ja uudet kujeet käyttöön. Siis uusia kojeita varmaan taas kohta saamme käyttöömme, mutta kuitenkin meillä pitää olla myös muuta sisältöä elämään, kuin uusien koneiden tai virtuaalisten laitteiden käyttöä. Ja yksi niistä on tietenkin virtuaalisen ilotulituksen katseleminen oman tietokoneen näytöltä. 

Tai ehkä olen vähän enemmän kuin normaalisti rajoittunut. Ja rajoitteista olemme saaneet lukea koko viime vuoden. Ihmisten mielestä on hienoa kun esimerkiksi työpaikkaa koskevissa lääkärin yms. rajoiteita käsittelevissä todistuksissa kerrotaan suoraan heti ensimmäisellä sivulla että mitä kaikkia rajoitteita ihmisellä oikeastaan voi olla. Jos sitten noiden rajoiteista kertovien listojen jälkeen työhönottajalla on vielä aikaa, niin hän voi sitten vielä jostain CVstä katsoa sen, mitä hyvää hakijassa oikeastaan voisi olla. Mutta tekeekö tuo käsittelijä niin. 

Vai laittaako hän hakemukset sen jälkeen suoraan roskakoriin? Tai ehkä hän asettaa tuon henkilön neljän tunnin työpäivälle, sekä järjestelemään jotain tunkkaista varastoa mielellään yksin. Näin sitten kukaan ei aiheuta tuolle henkilölle mitään suurta pettymystä. Kun hän ei saa koskaan edes vaihtaa sanaakaan muiden kanssa, niin varmaan hän silloin säästyy suurilta pettymyksiltä. 

Kun työnhakija laittaa hakemuksensa jollekin työnvälitys-alan yhtiöön, joita henkilöstöpalvelun nimellä kutsutaan, niin hän joutuu täyttämään esimerkiksi osoitetta ja puhelinnumeroa. Kuitenkaan työnantajan ei tarvise kertoa kuka noita hakemuksia käsittelee. Eli periaatteessa vaikka väkivaltaisen puolison sisko tai veli voivat noita hakemuksia päästä lukemaan. Tai pahimmassa tapauksessa väkivaltainen exä voi saada tuon hakemuksen oman työpaikkansa toimiston pöydältä. 

Kun tässä tekstissä puhutaan "rajoitteisesta henkilöstä", niin se ei tarkoita ketään tiettyä ihmistä. Se tarkoittaa ketä tahansa jolle on määrätty sairaseläke, joka käsittää fyysiset, psyykkiset sekä sosiaaliset työtä koskevat rajoitteet. Noiden rajoitteiden takia henkilö saa sitten eläkettä, joka ei kuulemma suuren suuri ole. Eli kun esimerkiksi lehdistössä puhutaan noista suurenmoisista eläkkeistä, niin ehkä kannattaisi myös mainita se paljon puhuttu eläkkeen määrä. Eli tietenkin se näyttää hyvältä, jos joku on saatu pois työvoimatoimiston kortistosta. Mutta se että eläkkeen määrä ei nyt kovin suuri ole ei varmaan ainakaan eläkkeen saajaa lämmitä. 

Siis me käsittelemme asioita jostain syystä siten, että missään ei käsitellä ihmisen osaamista, muuten kuin siten, että listataan sitä, mitä hän ei osaa tai muuten kykene tekemään. Varmaan on hienoa ajatella että ihminen menee sairaslomalle työvoimatoimistosta, niin hän voisi saada eläkkeen, jonka avulla sitten selviää päivittäisistä asioista. No sitten varmaan unohtuu kaikki se, mitä me muut olemme saaneet kuulla. Ihminen ei siis ole mikään toimeentulotuen käyttäjä, joka käy joka päivä ostamassa maidon sekä hernekeittoa ja viikonloppuisin pizzan jostain kaupasta. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka elämään pitäisi kuulua muutakin kuin jokapäiväinen leipä. Siis mitä muuta kuin vuokran ja laskujen maksu sekä jokapäiväinen leipä pitäisi ihmisen elämään kuulua? 

Pitäisi siihen välillä kuulua myös duuri sekä iloiset asiat. Mutta tietenkin se että kaikki tekisivät töitä kotonaan voisi aiheuttaa sen, että joku sattuisi vaikka kohtaamaan rappukäytävässä tuollaisen rajoitteita täynnä olevan ihmisen, ja ehkä tuo kohtaaja ei aivan heti huomaa sitä, miten rajoitteita täynnä tuo vastaan tuleva henkilö sattuu olemaan. Jos tuo kohtaaja sitten kehtaa käydä tuollaisen ongelmia täynnä olevan ihmisen kotona vaikka päiväkahvilla, niin edessä on katastrofi. Kuinka niin selvä ongelma ja rajoite jäävät huomaamatta korkeasti koulutetulta etätyöläiseltä, joka on kuitenkin työelämässä. No ehkä negatiivisia asioita sekä toisten rajoitteita korostava yhteiskuntamme antaa sen yhden kerran anteeksi, jos joku puku-setä nyt sattuu eksymään jonkun työelämän ulkopuolelle ajautuneen daamin kanssa sänkyyn. 

Kun puhutaan esimerkiksi siitä, miten paljon rajoitteita ihmisillä on, niin silloin minä itse joskus mietin, että miten paljon rajoitteita on sen toisen ihmisen päässä? Jos töihin otetaan ihminen, joka saa reilun mahdollisuuden eikä onnistu, niin se on asia joka sattuu silloin tällöin myös niille, joille ei ole listattu rajoitteita. Mutta pitääkö työnantajien tietää toisen rajoitteista etukäteen, jotta he voivat päätellä että kelpaako hän töihin? Monissa tapauksissa puhutaan suoraan, että tuolle rajoitteiselle ihmiselle ei haluta aiheuttaa pettymyksiä. 

Mutta jostain syystä nuo valtavan suuret eläkkeet aiheuttavat sen, että nuo "perustoimeentulon" varassa elävät ihmiset eivät sitten enää kelpaa kenenkään seuraan. He vain jäävät yksin kotiinsa, istuvat aina aikuisinakin vanhempiensa vieressä, lihovat sekä kuulevat kaiken maailman kohteliaisuuksia. Eli se että 30 vuotiaan henkilön kutsut liitetään hänen vanhempiensa kutsuihin ja hänen kanssaan ei edes haluta vaihtaa mielipiteitä ei siis ole pettymys. Se että jos vanhemmat eivät saavu johonkin juhlaan niin tällä rajoitteisellakaan ei ole mitään asiaa niihin juhliin. 

Pieni ylipaino ei myöskään haittaa. Siis varmaan tuo pieni ylipaino ei ketään haittaa, jos henkilöllä ei itsellään sitä satu olemaan. Eikä se että vatsaportti ei sulkeudu kunnolla myöskään haittaa naapureita. Jos it sattuisin heräämään keuhkot täynnä vatsan sisällystä, niin silloin varmaan kokisin asiat hiukan toisin. 

Samoin kun rajoitteinen menee johonkin työkokeiluun tai muuhun vastaavaan paikkaan, niin silloin rajoitteinen saa heti kuulla olevansa merkitty mies tai nainen. Hän saattaa istua yksin kahvihuoneessa koko harjoittelujakson ajan. Tai sitten hänen tehtävänsä on tiskien kerääminen ja tiskaaminen. 

Mutta nyt on vanhan vuoden viimeinen päivä. Päivän viimeinen molli on kirjoitettu, lukekaa tai älkää lukeko.Se on oma asianne. Mutta tässä vuoden viimeisenä päivänä ajattelin vähän purkaa mieltäni asiasta, jonka joku saa aina välillä kokea. 

Taas on tultu vuoden viimeiseen päivään

 

Vuoden viimeinen päivä on käsillä. Ja olemme kaikki varmaan jo ajatelleet mitä uusi vuosi tuo tullessaan, paitsi tietenkin tekoälyä sekä Putinin trolleja. Vuoden viimeisenä päivänä olemme varmaan ajatelleet sitä, että mitä olisi pitänyt tehdä sekä sitä mitä ei olisi pitänyt tehdä. Vuosi on ollut täynnä negatiivisia uutisia, varjolaivastoa sekä monia muita pelottavia asioita. Mutta siis nyt olemme menossa kohti uutta huomista, ja siksi olemme illalla vastaanottamassa ilotulistusta, ainakin jossain muodossa. Siis mennyttä emme voi vielä ainakaan muuttaa, mutta siitä voimme ottaa oppia. 

Siis meidän pitäisi ottaa menneisyys kokonaisuutena, jota tietenkin operoivat suuret vaikuttajat, joita ovat ihmiset sekä aatteet ja asenteet, joiden mukaan ihminen tekee päätökset siitä, miten hän toimii. Vaikka suuri vaikuttaja kuten keisari, kuningas tai asevoimien komentaja on se, jonka neroutta tai virheitä saamme seurata historian kirjoista, niin kuitenkin meidän pitää muistaa se, että myös tavallinen ihminen ottaa osaa historian kirjoitukseen. 

Hän on se joka seuraa tai on seuraamatta suuria toimijoita. Ja aivan samalla tavalla kuin olemme puhuneet Stalinista, Hitleristä sekä ehkä myös Putinista miehinä jotka komensivat tekoja, joita ei voida puolustella, niin meidän pitää samalla muistaa se, että ilman valtiota nuo miehet olisivat aivan tavallisia ihmisiä. Siis Stalinkaan ei olisi sen vaarallisempi kuin joku Moskovan kaupungin puisto-osaston työntekijä, jos hänellä ei sattuisi olemaan valtiota käytössään. Samoin Putin olisi vain tavallinen juristi jos hän ei olisi venäjän presidentti. 

Tietenkin molemmat noista kahdesta henkilöstä voisi ostaa aseen, ja sitä kautta muuttua vaaralliseksi. Tai he voivat puukottaa jonkun, mutta tuolloin vaaran laajuus on melko pieni verrattuna siihen, että tuolla miehellä on komennossaan armeija, joka sitten tekee kaiken mitä tuo mies sattuu haluamaan. 

Kun puhutaan toiminnasta sekä ulkoisista merkeistä, niin se mitä me muut näemme muodostaa sen kuvan, mitä saamme toimijasta. Kukaan meistä ei ole kiinnostunut siitä, että onko joku esimerkiksi mukana pahoinpitelyssä tai kiusaamisessa niin, että hän on mielessään tuota toimintaa vastaan. Se että hän ottaa tuohon toimintaan osaa on se, mitä muut näkevät hänessä. Vaikka ihminen väittää myöhemmin, että hänen mielensä ei ollut mukana esimerkiksi maassa makaavan potkimisessa tai että hän on ollut jotain asiaa vastaan, mutta ottaa kuitenkin osaa tuohon toimintaan, tekee hänestä rikollisen. Siis ajatelkaa että kukaan ei olisi mennyt esimerkiksi SS-joukkoihin. Olisiko Hitler silloin onnistunut hyökkäämään yhtään mihinkään? Sitäkin sopii miettiä. 

Mutta siis tulevaisuutta voimme muuttaa. Tai ainakin voimme  toimia niin, että tulevaisuudessa rakennamme hiukan kestävämpiä sekä oikeudenmukaisempia malleja. Mutta maailma ei ole suoraan sanottuna mustavalkoinen. Se ei ole mikään suoraan oikea tai väärä. Eli on olemassa malleja jotka muuttuvat ajan myötä vääriksi. Absoluuttista monarkiaa on aikoinaan perusteltu sillä, että se tuo maahan vakautta. Mutta tuo vakaus saattaa olla näennäistä. Eli jos absoluuttinen monarkki sitten dementoituu tai hänen seuraajansa on joku sosiopaatti, niin silloin valtio menee suoraan ojasta allikkoon. Ja kuten viisaat miehet ovat sanoneet, niin valistuneita monarkkeja seuraa aina lopulta diktaattori tai despoottinen mielivaltainen henkilö. 

Kun me puhumme siitä mitä joku suuri sotapäällikkö sanoi tai teki, niin meidän pitää muistaa vanha sanonta. Mitä suurempi johtaja on, niin sitä suurempi uhka hän on valtiolleen. Siis suuret johtajat tekevät aina suurempaa vahinkoa, ja suuret johtajat suuressa maassa aiheuttavat paljon laaja-alaisempaa vahinkoa kuin pienet johtajat pienissä maissa. Siis jos johtajalla on suuret valtuudet, niin hän voi käyttää niitä suuressa määrin väärin. 

Suuret sotapäälliköt ovat miehiä ja ehkä myös joskus naisia jotka ovat vaikuttaneet historian kirjoitukseen. Mutta nuo suuret miehet ja naiset ovat myös ikävä kyllä olleet suuria onnettomuuksia sekä valtavaa kärsimystä tuoneita henkilöitä. He saattavat olla historiassa ihailtuja ihmisiä, mutta jos sattuisit olemaan esimerkiksi jossain Rooman imperiumin legioonassa rivimiehenä, niin silloin ei varmaan olisi kovin mukavaa juosta ratsain liikkuvan päällikön perässä. Eli tässä vaiheessa vain pitää sanoa, että ilman rivimiehiä ei ole päälliköitä. 

Jos on esimies niin silloin pitää olla alainen. Me olemme tottuneet siihen, että alaisen tekemästä virheestä voidaan valittaa esimiehelle. Ja kas näin. Esimies tietenkin kuuntelee meidän selvityksemme, ja rankaisee alaista kun satumme haluamaan. Tai noin ehkä joku kuvittelee. Mutta tietenkin alaisella on oikeus tulla kuulluksi, ja saattaa olla että esimies päätyy toiseen ajatukseen kuin mitä me muut toivomme hänen päätyvän. 

Esimies tai esihenkilö ei välttämättä näe asiaa niin, että alaista pitää välttämättä rangaista, vaikka hänestä tehdään valitus. Ja sitten kun puhutaan mistään asioista, niin esimies ei välttämättä ole aina edes tarpeen. Kun puhutaan työelämästä sekä itsensä johtamisesta, niin meille tulee välittömästi mieleen kysymys siitä, että kuinka esimies suhtautuu tähän tai tuohon asiaan. Ihminen ei siis voi tehdä mitään oma-aloitteisesti, vaan kaikki aloitteet johonkin toimintaan pitää tulla esimieheltä tai esihenkilöltä. 

Kun ihminen haluaa ryhtyä kirjailijaksi, niin hänen pitää tietenkin saada aina käsky joltain muulta. Missään nimessä hän ei voi kävellä mihinkään kustantamoon tai muuhun mediataloon ja tarjota tekstejään luettavaksi. Tai sitten hän ei voi kirjoittaa esimerkiksi blogia, jonka kautta hän voisi saada myös sellaisten ihmisten palautetta, jotka eivät häntä tunne. Eli tuolloin ihmiset arvostelevat tekstiä sekä osaamista. Eivät sitä miltä niiden kirjoittaja sattuu näyttämään. 

Mutta kun teet työtä, niin katso kerran peiliin, ja kysy kuka on elämäsi päähenkilö? Ketä varten sinä itse käyt töissä? Käytkö työssä tai teetkö työtä siksi, että naapurisi näkee sinun lähtevän aamulla toimistolle tai tehtaaseen? Vai teetkö työtä siksi, että työnjohtajasi sattuu kerran vuodessa sanomaan sinulle, että voit lähteä tänään vähän aikaisemmin, niin me muut voimme jäädä pitämään palaveria? Tai ehkä kaikkein paras asia, mitä voit tehdä on tarjota puoli-ilmaisia työtunteja jollekin siivouspalvelulle, joka sitten mielellään teettää tuota työtä kaikille. 

Mutta sitten palkan maksu saattaa olla hiukan eri asia, eli jos työstä haluaa saada palkkaa, niin silloin pitäisi myös työnantajan puolelta löytyä haluja palkan maksuun. Ja varmaan kaikki tietävät että silloin kun puhutaan palkan maksusta, niin silloin ei töitä enää niin helposti saa. Töitä siis olisi, jos niistä ei tarvitse maksaa palkkaa. Ja varmaan jokainen meistä haluasi olla yrittäjä, jonka työntekijät tekisivät ilmaispäiviä tai jonka alaisten palkat maksaa valtio. Mutta jostain syystä tuo malli ei käy. 

Kun ihminen tekee jotain asioita, niin hän ei voi aina miellyttää kaikkia. Jos yritämme miellyttää kaikkia ihmisiä maailmassa, niin silloin epäonnistumme surkeasti. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, ja se mikä on toiselle kaunistus on toiselle kauhistus. Kun kirjoitan tätä tekstiä, niin tiedän että joku ottaa tästä nokkiinsa, eli vetää herneen nenään. Eli näitäkään ei ei tarvitse lukea, jos ei halua. Eikä tätä ole kukaan minultakaan kysynyt. Mutta sitten kuitenkin jos kaikkien mielestä meidän pitäisi aina miellyttää kaikkia, niin silloin unohdetaan se, että miksi kenenkään ei tarvitse koskaan miellyttää oman elämämme päähenkilöä, eli sitä joka katsoo meitä peilistä? 

Kun työnjohtaja karjuu meille päin naamaa tai joku sanoo toista ihmistä iljettäväksi, niin en oikein usko että tuon toiminnan kohde tuota kokemusta kovin miellyttävänä pitää. Voi tietenkin olla niin, että tuo raivokohtauksen kohteena oleva mies tai nainen on lähennellyt tuota tunteen purkauksen lähettäjää epäasiallisesti. Mutta sitten kuitenkaan aina ei syynä ole epäasiallinen lähentely. Eli eikö työnjohtajan tarvitse miellyttää alaistaan koskaan, ja hyväksytäänkö näissä tapauksissa aina työnjohtajan selittely huonosta päivästä? Siis huono päivä lienee oikeutus raivota alaiselle. 

Tunteeko irtisanottu häpeää, tai tunteeko hän ehkä vihaa?

Sosiaalinen media ei ole paikka jossa saa kommentoida esimerkiksi valtamedian juttuja. Ja tietenkin esimerkiksi ihminen joka on ryhtynyt harrastamaan musiikkia työttömänä ollessaan on arka aihe. Työtön kun tuntee häpeää kaikesta, mitä hän on kokenut. Ja jos oikein tarkasti voidaan lukea, niin tietenkin jokainen joka ei istu päivää kotonaan, tuijota kalsareissa seinää sekä itke ja kiroa kohtaloaan on vain ihminen, joka peittelee huonoa oloaan. 

Siis jokainen joka kirjoittelee sosiaaliseen mediaan tai soittaa vaikkapa kitaraa jossain bändissä on ihminen, joka vain peittelee masennustaan, sekä odottaa saavansa lähetteen Kellokoskelle, jossa hänet pelastetaan itsetuholta. Siis iloinen olemus on valitettavasti merkki siitä, että ihminen hautoo itsetuhoisia ajatuksia, ja siksi olisi parempi lopettaa kaikki muu toiminta, kuin se mikä tukee ihmisten päähän vuosikymmenien aikana taottuja ajatuksia siitä, millaiselta työttömän arjen pitäisi näyttää. 

Siis kaikki jotka eivät ole samanlaisia kuin se “T. Torvinen”, joka pääsi usein juopuneena televisioon jossain Kekkosen aikaisessa tarinassa, joka päättyi suoraan joko vankilaan tai mielisairaalaan vain odottavat malttamattomina pääsyä esimerkiksi suljetulle mielenterveys osastolle, jossa he sitten saavat jonkun stigman, mikä estää paluun työelämään lopun iäksi. Tai tuollaisen kuvan allekirjoittanut on saanut niistä työttömistä kertovista jutuista, sekä siitä millaisia tarinoita esimerkiksi työvoimatoimiston työhakemusten kirjoitus kursseilla nuo varsin kurssien vetäjät sekä työvalmentajat kertovat. Eli niissä toistetaan kerran toisensa jälkeen teemaa, jonka mukaan työttömät syvästi häpeävät kohtaloaan. 

Suurin osa työelämää ja työttömyyttä käsittelevistä lehti- ja muista artikkeleista pyörii sujuvasti sen ympärillä, että kuinka paljon häpeää joku irtisanottu tuntee. Siis tunteeko irtisanottu häpeää, vai tunteeko hän suuttumusta, tai tunteeko hän ehkä vihaa, katkeruutta vai mitä hän oikeastaan tuntee? Tunteeko ihminen joka on käsittänyt saavansa luvatun vakinaisen paikan ja sitten  kuulee, että paikka ei ole hänelle auki syyllisyyttä, häpeää tai vihaa? 

Vai kokeeko hän ehkä olevansa jotenkin petetty, kun ei työtä olekaan enää? Kun puhutaan häpeästä, stigmasta tai muusta vastaavasta asiasta, niin onko oikeastaan tarkoitus syyllistää työtöntä, ja saada hänet ajattelemaan että tuo suuri negatiivinen tunne johtuisi ehkä siitä, että hän kokisi työttömyyden olevan itsensä syytä. 

Siis työtön yritti kaikkensa, teki parhaansa sekä sitten koki pettymyksen, kun työnantaja sanoi, että paikkaa ei olekaan. Mutta kuten tiedämme, niin maailmassa on ihmisiä jotka kokevat ehkä niin, että syy tuohon irtisanomiseen ei ehkä olekaan hänessä itsessään. Siis onko ihmisen aina ajateltava, että vika on hänessä itsessään, jos työnantaja antaa hänelle potkut? Kun ihminen ei osaa miellyttää omaa työnantajaansa, niin hän on sitten riittämätön, syntinen saatana kurja. 

Siis tämä oli sitä paljon puhuttua someraivoa. Ihminen voi aina käsittää asioita toisin kuin kaikki muut. Hän voi olla muiden mielestä jotenkin ärsyttävä, hän voi olla sellainen, jolta kukaan ei koskaan kysyisi yhtään mitään. Mutta sitten kuitenkin meitä kaikkia varmaan kiinnostaa se, että stereotyyppinen ajattelu siitä, miten työttömän pitäisi hävetä, miten hänen pitää painaa päätään sekä miten hänen pitää olla aivan hiljaa on varmaan loistava asia. Ainakin niiden mielestä jotka haluavat unohtaa tuon ihmisen, jolle he ovat potkut antaneet. Eli ei kun eläkkeelle vain, niin ei tarvitse töitä hakea. Eikä koskaan tarvitse työpaikalla katsella niitä naamoja, jotka ovat joskus sulkeneet oven takanaan lopullisesti. 

Jos he olisivat eläkkeellä häpeämässä niin heitä ei koskaan kukaan näkisi Linkedinissä, ei Facebookissa tai muualla sosiaalisessa mediassa. Kukaan ei koskaan kuulisi mitään muuta kuin oman pomon mielipiteitä. Kukaan ei koskaan sanoisi hänestä mitään positiivista.  Eikä kukaan muu kuin työvalmentaja saisi edes tietää heidän nimiään. Kun ihminen häpeää jotain asiaa, niin hänen pitäisi siitä olla hiljaa. Käydä Alkossa sekä juoda itsensä hengiltä. Näin taas saadaan yksi työtön pois kirjoittamasta asioista, jotka voivat vaikeuttaa hänen työnsaanti mahdollisuuksiaan. Työttömän kannattaa näet pitää asiat kuten oma työttömyytensä piilossa, eikä koskaan saa tehdä mitään ilman eri käskyä. 

Näin sitten ei vaaranneta sitä kuvaa, jonka työvoimaviranomaiset sekä yksityiset työnvälittäjät haluavat meistä antaa. Jos työtön siirtyy eläkkeelle, niin hän varmasti kuulee että sosiaalisen median käyttö ei ole kaikille mieleen. Jos hän vaikka kertoo sosiaalisessa mediassa jotain asioita vapaaehtoisesti tai ilman eri komentoja, niin hän saattaa jopa tuhota sen mielikuvan, jonka edellinen esimies on entisille työkavereille luonut esimerkiksi potkujen syistä, joihin saattaa kuulua epäsosiaalinen käytös. Kun ihminen sitten vetäytyy kotiinsa, tuijottaa viinapulloa sekä suree itseään ja kuuntelee rakentavaa kritiikkiä työhaastatteluissa, niin hän varmaan haluaa puhua tuosta asiasta jossain kopissa, jossa edes pappi ei näe hänen kasvojaan. 

Varmaan tuo miellyttävä haastattelija haluaa julkisesti kertoa siitä, kuinka hän on toista kannustanut siihen, että tämä saisi töitä. Kun ihminen menee työhaastatteluun, niin hänen pitää tietenkin nostaa lakki rinnalle, ja sitten ottaa kaikki kohteliaisuudet vastaan ilman mitään vastaväitteitä, ja jos sitten joku päättää käyttää häntä ukkosenjohdattimena ja purkaa tunteitaan, niin syytä tietenkin on ennen kaikkea työttömässä työnhakijassa itsessään. Siis missään nimessä työhaastattelija ei voi olla loukkaava tai tungetteleva. 

Ja töitä saa jos vain osaa pyytää. Esimerkiksi oman taloyhtiön talkkari voi suorastaan mielellään vaikka lainata haravaa jotta voisin  tehdä hänen työnsä. Tai sitten siivooja voi antaa vaikka pestä vessan puolestaan. Mutta siis kun työstä pitäisi saada palkkaa tai jää nakkipaketti ostamatta.  

Kun ihminen ei miellytä esimiehiksi aikovia tahoja, niin silloin tietenkin hänen tarinansa työnhakijana on loputtava. Miksi kukaan edes haluaa ajatella mitään muuta mahdollisuutta kuin ryypätä itsensä työkyvyttömyyseläkkeelle? Tai miksi kukaan edes haluaa ajatella muuta jatkoa kuin vaikkapa mielisairaala? Siis kuka tätä asiaa minulta edes viitsii kysyä, kun kaikki muut tietävät asiat muutenkin minua paremmin? 

Miksi siis tuhlata aikaa mihinkään työhakemusten kirjoittamiseen, kun voin lähteä suoraan kohti Kellokoskea, jossa voin lepositeissä ottaa vaikka tittelin “Kellokosken prinssi”. Juosta alasti sellainen nahkainen huuva päässä pitkin Järvenpään katuja, ja sitten joku “erkki” tulee kertomaan siitä, kuinka leponex pelasti minun elämäni, jonka vietän nimellä “Nasse Setä” jossain sairaalan suljetulla, eikä kenenkään tarvitsisi minun nimeänikään muistella. Näin sitten saadaan taas yksi nimi pois työttömyyskortistosta. 

https://yle.fi/a/74-20133285