Suomen maine Venäjällä on maailmankuulu asia. Se miksi meillä nyt oli joskus niin hyvä maine saattaa johtua YYA-ajoilta peritystä rähmällään olosta, joka merkitsi sitä, että Venäjä oli meille über alles, ja joka paikassa olimme alentuvia sekä aina teimme kiltisti mitä Venäjällä käskettiin. Eli olimme täysin hiljaa, toimme rahaa niiden taskuihin, jotka saivat luvan kuulua YYA-klubiin, emmekä muutenkaan sanoneet mitään, mistä meiltä ei oltu varta vasten kysytty. Se että olimme Venäläisten tovereita, eli osasimme olla hiljaa, sekä myös rakentavia mikä tarkoitti Kremlin mielistelyä takasi sen, että vientiteollisuuden pomot saivat rahaa taskuihin, sekä tietenkin sijoittaa rahaa esimerkiksi Pietariin.
Se mikä tietenkin on huomioitavaa on, että ihmisillä on kova kiire vakuutella muita siitä, että he eivät ole Venäjän ystäviä. Tämä tarve todistella muille, että henkilö ei pidä Venäjän toimista Ukrainassa saa välillä tragikoomisia piirteitä, kun joukko henkilöitä ryntää TV:hen kertomaan kuinka he nyt haluavat sulkea rajoja, mikä sitten tietenkin on turvallisuuspoliittisesti oikea toimenpide.
Tässä joku aika sitten huomasin sellaisen näkökulman asioihin, että valtioiden pitäisi aina ajaa vain omaa etuaan. Eli tuolloin peliteoriaan kuuluva näkemys siitä, että toimija maksimoi aina oman etunsa muuttuu käytännöksi. Mutta silloin me kohtaamme erään paradoksin tai kärjistymän. Eli jos valtio maksimoi aina oman etunsa, niin se merkitsee sitä, että suuret valtiot pitävät usein oikeutenaan jyrätä pienemmän valtion edun oman etunsa nimissä.
Pienet valtiot siis joutuvat liittoutumaan useammin kuin suuret valtiot. Sen takia myös pienet valtiot ovat parempia diplomatian saralla kuin suuret valtiot. Pienillä valtioilla ei ole samanlaisia resursseja lähteä sotaan kuin suurilla valtioilla, joilla on välillä sellainen asenne, että neuvottelupöytään tuodaan kasa ehtoja, joista sitten toisen on nieltävä, tai tulee turpiin. Ja sitten me tulemme taas suureen valtiomieheen nimeltään Ludvig XIV, lempinimeltään "Aurinkokuningas".
Tuo Ludvig sanoi kerran että "valtio olen minä". Jos ajattelemme tuota asiaa sen kannalta, että meidän valtiomme maksimoisi oman etunsa asettamalla itsensä Venäjän etupiiriin, niin kohtaamme toisen ongelman, mikä liittyy peliteoriaan. Jos peliteoria koskee yksilöitä, niin myös yksilöt maksimoivat oman etunsa. Joten jos valtio maksimoi oman etunsa, niin valtiossa on tietenkin toimijoita, joiden etua valtion omanedun ajaminen palvelee enemmän kuin jotain muuta. Eli edut ikään kuin kasaantuvat valtion keskushahmoille tai yläluokalle.
Mikäli sitten ajatellaan Venäjän valtavaa miesmäärää, jonka se saa mobilisaation kautta liikkeelle, niin tietenkin noiden ihmisten tappaminen on todella ikävä asia. Mutta toisaalta Ukrainassa on kyse sodasta, ja sota on Ukrainan sekä Venäjän tai Vladimir Putinin kannalta absoluuttinen asia. Eli jos kansainvälinen yhteisö lähtee siitä liikkeelle, että suuri miesmäärä joka ehkä joudutaan surmaamaan oikeuttaa valtion ottamaan jonkun alueen haltuunsa, niin silloin kansainvälinen yhteisö toimii väärin. Se ei saa hyväksyä tällaista toimintaa, ja tässä sitten tulemme sellaiseen ikävään asiaan, että me emme saa taipua Venäjän edessä. Tai sitten Venäjä saa tuulta purjeisiin.
Me emme aina ota huomioon sitä, että Venäjän johdon ei tarvitse ainakaan omasta mielestään välittää mistään muusta kuin siitä, että muut tottelevat Kremlin herroja. Siksi emme voi jatkuvasti tai loputtomasti antaa Kremlin herroille periksi. Nimittäin se että heidän ei tarvitse koskaan kysyä keneltäkään yhtään mitään merkitsee vaaraa. Eli jos Venäjä saa ne alueet mitä se on Ukrainasta halunnut aiheuttaa tilanteen, missä seuraavaksi etsitään riitaa jonkun NATO-maan tai puolueettomaan maan kanssa.
Se että ihmiset myöntyvät uhkailun edessä antaa signaalin että kukaan ei puutu tuohon toimintaan. Uhkailussa on aina ollut kysymys siitä, että kokeillaan rajoja. Jos toinen valtio tai muu osapuoli kokee olevansa vahvoilla, niin se ei edes yritä neuvotella. Ja mikäli se sitten onnistuu jossain pelottelussa tai uhkailussa, niin silloin tuota mallia kokeillaan muihinkin toimijoihin. Lopulta lähdetään hyökkäämään johonkin pieneen NATO-maahan ja kokeillaan että olisiko NATOlla halua jättää nuo valtiot yksin.
Mutta siis maamme ongelma ovat sijoitukset, joita joillakin maamme kansalaisilla on Venäjällä. Venäjän suhteissa meidän kaikkien on muistettava se, että "kuka palkkasi maksaa, niin sen lauluja sinun pitää laulaa". Mikäli tuo malli ei kiinnosta, niin seuraavaksi edessä on palkanmaksun päättyminen. Mutta onko idänkauppa oikeasti sellaista liiketoimintaa, jota voimme pitää moraalisena tai eettisenä? Kun menemme kauppakouluun, niin siellä opetetaan että me emme saa toimia korruptiota lisäävästi. Joten ehkä tuota taustaa vasten meidän pitää myös muistaa arvioida idänkauppaa. Eli onko eettisen kaupan tai liiketoiminnan periaatteiden mukaista se, että liike-idean onnistuminen riippuu siitä, että kuinka monta virkamiestä kyetään lahjomaan?
https://yhteisojahistoria.blogspot.com/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.